Totta vai tarua 9/9 - Kristityt eivät ole matkalla taivaaseen

18.12.2014


Markus Nikkanen

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>

Syksyllä 2014 kirjoitamme yhteensä 9 kirjoitusta aiheesta "Totta vai tarua?". Tavoitteenamme on rohkaista ihmisiä elämään aitoa kristillistä elämää samalla arvioiden omien näkemyksien perusteluja. Kirjoituksissa ei ole tarkoitus ylimielisesti antaa “uuden ainoan totuuden” vaan pohtia, esittää kysymyksiä sekä esittää perusteltuja vaihtoehtoisia näkökulmia.  Uskallammeko tarkastella omaa pyhää uskoamme silläkin varjolla, että osa siitä saattaa olla uskomusta, joka perustuu ihmisten mielipiteisiin tai vanhoihin perinnäiskertomuksiin? Kirjoitukset eivät edusta Suomen teologisen opiston kantaa vaan ovat lähinnä eri kirjoittajien pohdintoja, joihin voi osallistua keskuselemalla esimerkiksi Facebookissa. 

Osallistuin taannoin hautajaisiin, jonka saattoväkeä taisin tahtomattani järkyttää puhumalla ylösnousemuksen toivosta. Anteeksi. Enpä olisi uskonut moista mahdolliseksi, mutta niin vain kävi. Menin nimittäin sanomaan, että usein seurakuntiemme tilaisuuksissa viljeltävä ajatus taivaaseen menemisestä ei ole kovinkaan raamatullinen.

Osuin törmäyskurssille vapaakirkollisen perinteen kanssa. Me kun puhumme sujuvasti taivaskaipuusta ja laulamme taivaan helmiportista, jonka Jeesus on jo meille avannut. Eikä tässä mitään pahaa ole. Ainakaan niin kauan kuin muistamme, että taivas on vain kielikuva, jonka avulla puhumme pelastuksesta.

Monen mielessä taivas on kuitenkin enemmän kuin kielikuva pelastuksesta, ja juuri tällöin käsitteestä tulee ongelmallinen.

Taivaan ongelmallinen painolasti

Raamattuun ja sen tulkintaan perehtymätön henkilö perustaa helposti käsityksensä taivaasta populaarikulttuurin kuvauksiin ja perinteeseen. Hänelle taivas on ikuista iloa, vieläpä kristillisen uskon määränpää, jonne ihmisen sielu kohoaa jätettyään taakseen kuolleen ruumiin.

Tämä näkemys on raamatullisen ihmiskäsityksen vastainen ja johtaa helposti Jumalan määrittelemän elämän tarkoituksen hämärtymiseen.

Ihminen ei ole sielu, joka majailee ruumiissa

Monet kristilliset seminaarit maalaavat ihmisestä kuvan ruumiina, jonka sisällä sielu majailee yhdessä hengen kanssa. Raamatussa käsitteitä ”ruumis”, ”sielu” ja ”henki” käytetään kuitenkin varsin vapaasti ja samalla tavoin kuin esimerkiksi nykykielen sanoja ”sydän”, ”keho” ja ”mieli” (vrt. 1. Tess. 5:23).

Jotakin raamatullisen ilmaisun vapaudesta kertoo se, että Vanhassa testamentissa sanaa nefesh, ”sielu”, käytetään myös kuolleesta ruumiista (3. Moos. 21:11).

Raamatullinen kieli kuvailee ihmistä mutta ei jaa tätä osiksi. Esimerkiksi ihmisen luominen Raamatun alkulehdillä (1. Moos. 2:7) ei kuvaa tapahtumaa, jossa Jumala laittaa ruumiiseen kuolemattoman sielun aivan kuin matkustajan autoon. Alkutekstin mukaan Jumala ”tekohengittää” ruumiin eläväksi, ja ruumiista itsestään tulee elävä nefesh eli elävä olento. Raamatun ihmiskäsitys on holistinen.

Vaikka Raamattu sisältää joitakin viitteitä ruumiista irrallaan olemisen mahdollisuuteen (2. Kor. 12:2–4), ihminen nähdään Raamatussa poikkeuksetta kokonaisuutena. Parhaiten tämä näkyy uskona ruumiin ylösnousemukseen: ruumis ei suinkaan ole turha tai tarpeeton, vaan Kristukseen uskovat tulevat nousemaan kuolleista samalla tavoin kuin Kristus herätettiin ruumiillisesti (1. Kor. 15:3–4, 20; 1. Tess. 4:13–18, vrt. Luuk. 24:39–40).

Toisin sanoen, kristityt eivät usko niinkään sielun kuolemattomuuteen vaan ruumiin ylösnousemukseen. 

Taivaskaipuuta vai eskapismia?

Raamatullinen usko ruumiin ylösnousemukseen on sikäli tärkeä, että se vahvistaa Jumalan koko luomistyön — materian — olevan hyvää ja säilyttämisen arvoista. Se muistuttaa meille, että jos Herra arvostaa ruumistamme, sitä ei ole syytä kohdella huonosti.

Myöskään muuta luomakuntaa ei saa väheksyä, rikkoa tai saastuttaa, sillä tämä olisi ihmiselle annetun alkuperäisen tehtävän hylkäämistä (1. Moos. 2:15). Turhaa on myös ehdottaa, että Kristuksen pelastusteko olisi jotenkin perustavalla tavalla muuttanut ihmisen alkuperäistä tehtävää, sillä Roomalaiskirjeen 8. luvussa Paavali sitoo pelastuksemme osaksi koko Jumalan luomakunnan uutta luomista (Room. 8:1–5, 18–24).

Ihmisen pelastuminen ei ole Jumalan lopullinen päämäärä, vaan ihminen korjataan, jotta koko luomakunta voisi kokea pelastuksen.

Surkeimmillaan kaunis ”taivaskaipuu” — Jumalan kohtaamisen odottaminen — kääntyy todellisuuspaoksi pahasta maailmasta, jossa kristitty ei enää tunnista vastuutaan maailmasta.

Saatamme ehkä piipahtaa taivaassa

Kun väärinymmärretyistä käsitteistä (esimerkiksi ”taivasten valtakunta” ei ole sama kuin ”taivas”) ja selkeistä käännösvirheistä (esim. KR 92 Ef. 2:6) päästään yli, huomataan, että Raamattu ei opeta taivaan olevan kristittyjen lopullinen päämäärä.

Ilmestyskirjan mukaan emme mene ”taivaaseen”, vaan ”taivas” tulee meidän luoksemme (Ilm. 21:2–3). Yksikään kristitty ei ole siis matkalla soittelemaan harppua aineettomilla sormilla pilvenlonkareelle, vaan me tulemme elämään ikuisesti ruumiillisina olentoina yhdessä Jumalan kanssa.

Samalla saatamme ehkä päästä piipahtamaan taivaassa. Mutta vain ehkä; Uuden testamentin näkemys Kristuksessa kuolleiden olotilasta ei nimittäin ole täysin yksiselitteinen.

Esimerkiksi Paavali nimittää kuolleita ”nukkuviksi”, jotka herätetään Herran palatessa (1. Tess. 4:13–18), mutta Jeesus sanoo ristin ryövärille: ”Jo tänään olet kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43).

Lisäksi monien tekstien kohdalla törmäämme kuvaannolliseen kieleen. Pitääkö erilaisia vertauskuvia täynnä olevan Ilmestyskirjan kuvakieli alttarin alla olevista marttyyrien ”sieluista” ymmärtää kirjaimellisesti (Ilm. 6:9) ja miten tulkitsemme oikein Jeesuksen vertauksia, joissa vanhurskaat kuolleet ovat Abrahamin helmassa (Luuk. 16:22)?

Erilaisia näkemyksiä ”välitilasta”

Nämä tulkinnalliset ongelmat ovat poikineet useita erilaisia näkemyksiä siitä, missä ja miten kuolemanjälkeinen mutta ”uutta luomista” edeltävä aika vietetään.

Osa kannattaa ajatusta tilapäisestä ruumiista irrallaan olemisesta Jumalan kanssa. Toiset ajattelevat kuolleiden nukkuvan ilman ajantajua. Kolmannet ovat päätyneet esittämään, että olemassaoloa ei ole irrallaan ruumiillisesta todellisuudesta, vaan kuolleet ovat olemassa Jumalan mielessä ja heidät luodaan uudestaan ylösnousemuksessa. Vieläpä jotkut puhuvat jännittävästi toiseen aikaan ja ulottuvuuteen siirtymisestä: kuoleman kohdatessa ihminen herää välittömästi uudessa ylösnousemusruumiissa.

Mene ja tiedä. Joka tapauksessa jokainen Kristuksessa kuollut on turvassa Jumalan kanssa. Tärkeintä on, että ymmärrämme, että Jumalan lopullinen tavoite ei ole meidän ”sielujemme” pelastaminen vaan koko luomakunnan uudistaminen, ja tässä Jumalan suunnitelmassa meillä jokaisella on osamme Jumalan edustajina (1. Moos. 1:26–28).

 

Markus Nikkanen

Kirjoittaja on Vapaakirkon pastori ja teologian jatko-opiskelija St. Andrewsin yliopistossa, Skotlannissa.

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>