Demoneista 2/3 - Voiko uskova olla riivattu?

13.3.2013


Tommi Karjalainen

Edellisessä, sarjan ensimmäisessä artikkelissa muistutettiin, että Jumala hallitsee, ja että Saatanan ja demonien valta perustuu valheeseen.

C. S. Lewisin mukaan kyse on kahdesta valheesta. Ensimmäinen valhe on, ettei häntä ole olemassa. Toinen valhe on, että hän on voimakkaampi kuin onkaan. Näiden kahden, keskenään ristiriitaisen valheen jäljet on nähtävissä yhteiskunnassamme.

Samoin joidenkin uskovien mukaan demonit vaikuttavat lähinnä lähetyskentillä, kun taas toiset väittävät, että jopa uskovat voivat tulla riivatuiksi.

Missä demonit  asuvat? 

Kysymystä uskovien riivauksesta ei suoranaisesti käsitellä Raamatussa.

Uskovien riivauksen torjuvat ovat perinteisesti turvautuneet päättelyyn, että koska uskovassa on Pyhä Henki, hänessä ei voi olla demonia. Selitys vaikuttaa luontevalta, mutta se ei ole ongelmaton. Samaa logiikkaa seuraten uskovassa ei voisi olla syntiäkään. Demonin — tai synnin — vallassa oleminen olisi merkki, että henkilöllä ei ole Pyhää Henkeä, eikä hän näin ollen voisi olla uskossa.

Uskovien riivauksen hyväksyjät yleensä jaottelevat ihmisen hengeksi, sieluksi ja ruumiiksi, joiden he väittävät olevan erillisiä osia. Ihmisen henki eli kuvaannollisesti sydän, on heidän mukaansa se paikka, jossa Pyhä Henki asuu. Demoni ei voisi asettua asumaan uskovan sydämeen, jossa uudestisyntymän todellisuus vaikuttaa, mutta ruumis ja psyyke olisivat sille mahdollisia asuinpaikkoja.

Molemmissa selitysmalleissa ihmiskäsitys on ongelmallinen.

Jälkimmäinen vaihtoehto nojaa enemmän kreikkalaiseen filosofiaan kuin Raamattuun. Raamatun mukaan ihminen on yksi kokonaisuus. Siten ajatus, että ihminen voisi olla riivattu vain osittain, on yhtä mahdoton kuin ajatus, että ihminen olisi vain osin pelastettu.

Ensimmäinen vaihtoehto puolestaan olettaa, että uskova olisi turvassa, koska demonit eivät voi tulla tämän sisään asumaan. Ihminen ei ole suljettu astia, eikä demoni henkiolentona vaadi fyysistä asuinpaikkaa. Vaikka se ei olisi ihmisen sisässä, se voi henkiolentona vaikuttaa ihmisen ”ilmapiirissä”.

Kysymys ei ole kuitenkaan näin helposti ratkaistavissa, vaan ongelma liittyy kysymykseen siitä mitä riivaus on — ja eroaako se pahojen henkien vaikutuksesta.

Riivaus vai demonisaatio?

Evankeliumeissa käytetään pääosin kahta kreikkalaista ilmausta tarkoittamaan sitä, mikä perinteisesti on ymmärretty riivauksena.

Ensimmäinen tarkoittaa yksinkertaisesti ”hänellä on henki”. Toisen (kreikaksi daimonizomai) tulkinta on vaikeampi. Kaikki merkittävät teologiset sanakirjat antavat sille merkityksen ”riivaus”, ja liittävät siihen merkityksen omistamisesta.

Evankelistat kuitenkin käyttivät ilmauksia synonyymisesti, eivätkä korostaneet omistamista, vaan henkilön äärimmäistä kärsimystä ja avuttomuutta. Jeesus osoitti, ettei demoneilla ollut ihmisiin todellista valtaa, ja että hän pystyy korjaamaan rikkinäisimmänkin ihmisen.

On huomattavaa, että kumpaakaan näistä ilmauksista ei käytetä kertaakaan uusitestamentillisista uskovista. Tässä mielessä on oikein sanoa, että Pyhä Henki tekee uskovan riivauksen mahdottomaksi.  Se ei kuitenkaan liity siihen, missä Pyhä Henki asuu, vaan siihen, että uskova on Jeesuksen vapauttama ja hänelle kuuluva.

Jotkut ovat ehdottaneet ”demonisaatiota” käännökseksi riivauksen sijaan. Tämä ei kuitenkaan ole käännös, vaan lainasana, eikä kerro alkuperäisestä merkityksestä. Lainasanalla pyritään väistämään alkuperäinen merkitys omistamisesta, ja näin mahdollistamaan sen käyttäminen myös uskovista.

Tämä puolestaan antaisi oikeuden tulkita evankeliumeja väittäen, että demonien uhreista useimmat olivat tavallisia uskovia — aivan kuten nykyäänkin.

Uusitestamentillisina kristittyinä emme voi mitenkään hyväksyä, että evankeliumien uskovat olisivat olleet samalla tavalla uskovia kuin kristityt. Kyseinen erehdys jättää huomiotta Raamatun keskeisimmän käänteen, helluntain, jossa toteutui Jumalan lupaus uudistaa ihminen Pyhän Hengen kautta.

Se on keskeisin erottava tapahtuma kahden liiton välillä, ja selittää, miksi Uuden testamentin kirjeissä ei puhuta riivauksesta lainkaan.  Näin ollen riivaus ja riivaajien ulosajaminen liittyy yksinomaan tilanteisiin, joissa evankeliumia julistetaan ei-uskoville.

Uskova ja demonit

Uskova on Jumalan vapauttama, Pyhän Hengen uudistama ihminen, joka kykenee vastustamaan pahan valtaa. Hän ei voi olla riivattu, mutta hänen elämässään saattaa olla pimeitä alueita, joilla Pahan valta saattaa olla suurikin. Syntiä — edes riippuvuuksia — ei tulisi sekoittaa riivaukseksi. Raamatussa riivaus on sidottu epäjumalien palvontaan.

Joidenkin menneisyydessä on okkultistisia asioita, joita ei ole koskaan käsitelty, eikä uskoontulo aina katkaise demoneihin solmittuja siteitä. Painostavat ajatukset ja epätoivoinen ahdistus saattavat olla oireita tästä, ja niistä on syytä keskustella luotettavan uskovan kanssa. On tärkeää että uskova itse sanoutuu irti kaikista pimeyden voimista, joita on joskus etsinyt.

Varhaiset kristityt näkivät tämänkaltaisen irtisanoutumisen oleellisena osana kasteprosessia. Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa riivaukseen ja sen vaatimaan ujosajamiseen, jota ei suoritettu uskoville.

UT:n näkökulma demoneihin on hyvinkin kiihkoton, mistä meidän olisi syytä ottaa oppia. Uskovan oikeus ja velvollisuus on jatkuvasti täyttyä Pyhällä Hengellä, ja näin antautua Jumalan tahdolle. Mitä enemmän hän on Jumalan hallitsema, sitä enemmän hän on vapaa pahan vallasta — täysin ilman toistuvia henkien karkottamisia.

On sanottu, että emme saisi väheksyä normaalin kristillisen elämän voimaa suojella uskovaa demoneilta. Uskovan ulottuvilla on Pyhän Hengen voima, rakastavan seurakunnan apu, ja Jumalan sana.

Spekuloimalla uskovien riivauksella emme ainoastaan liioittele paholaisen valtaa, vaan myös väistämme vastuun kantamisen yksilöinä omasta elämästämme ja seurakuntana toinen toisistamme.

Demonit riemuitsevat kun uskovat etsivät niitä toisistaan, koska silloin ne ovat onnistuneet harhauttamaan meitä.

Uskovan suurin haastaja ei ole demoni, vaan hänen oma paha halunsa. Tässä on hengellisen sodankäynnin keskeisin taistelutanner — ei demoneissa.

Kirjoittaja on Vapaakirkon pastori. Hän suorittaa tällä hetkellä jatko-opintoja Amsterdamissa Hollannissa (Tyndale Theological Seminary). Hän on toiminut aiemmin teologisen opiston opettajana.

Seuraavassa, sarjan viimeisessä kirjoituksessa käsitellään yksityiskohtaisempia asioita, kuten sukukirouksia, demonien nimeämistä ja sitomista.