Johtajuus ei ole kiinni (vain) johtajasta 2/4

Tässä sarjassa tarkastellaan joitakin keskeisiä näkökulmia johtajuuteen Vapaakirkossa. Vapaakirkon strategia nostaa vanhimmistojen varustamisen johtajuuteen yhdeksi tavoitteeksi, ja tätä varten ollaan luomassa johtajuuden kehittämisen työkaluja. Sarjassa käsitellään kehittämisen kannalta perustavanlaatuisia kysymyksiä johtajuudesta, joten se toimikoon johdantona yhteiseen kehityspolkuun.

Mitä johtajuus on? Olemme mielestäni tottuneet käsittelemään johtajuutta pitkälti vain yksilön kautta: yksilön ominaisuutena ja toimintana, joskus myös kutsumuksena. Tämä ei kuitenkaan riitä kuvaamaan eikä selittämään koko johtamisen ilmiötä. Jos määrittelemme johtajuutta pelkästään yksisuuntaisena vaikutuksena johtajasta johdettaviin, meiltä jää näkemättä monta meille Vapaakirkossakin tärkeää asiaa. 

Johtajuusmääritelmämme on liian yksipuolinen

Meidän on laajennettava ja syvennettävä määritelmäämme. Johtamisen tutkimuksessa on nähtävissä 1800-luvulta alkaen tietty kehityskaari, jonka hahmottaminen auttaa meitäkin ymmärtämään ilmiötä kokonaisvaltaisemmin.

Nimittäin ensimmäiset johtajuusteoriat selittivät yhteisön onnistumista juuri johtajayksilön luonteenpiirteillä; syntyi ajatus, että on olemassa luontaisia johtajia ja että johtajan persoonallisuus on ratkaisevaa onnistumisessa. 

Tämä näkemys yksinään ajautuu ongelmiin siinä vaiheessa, kun todetaan, että vaikka tilastollisessa käsittelyssä voidaankin löytää joitain johtajille tyypillisiä piirteitä, ei ole olemassa yhtä hyvää johtajatyyppiä, vaan useita erilaisia. 

Tällöin on alettu kiinnittää huomiota siihen, miten johtaja toimii; näin syntyivät johtamiskäyttäytymisen teoriat, jotka etsivät ja löysivätkin tiettyjä, onnistumiseen johtavia toimintatapoja. Tämä on edelleen aktiivinen ja vaikuttava näkemys johtamisesta, ja sitä sovelletaan kristillisellä kentälläkin paljon. 

Sitten, yhteiskunnan muutoksen kiihtyessä, alettiin kiinnittää huomiota siihen, ettei mikä tahansa jossain hyväksi havaittu johtamisen toimintatapa välttämättä toimi toisessa tilanteessa, vaan myös ympäristöllä on paljon vaikutusta. Näin syntyivät tilannesidonnaiset johtajuusteoriat. 

Tämä näkökulma on seurakunnallekin tärkeä siksi, että sen perimmäinen tehtävä suuntaa siitä itsestään ulos, siihen ympäristöön, jossa se toimii. Johtajalle keskeisiä taitoja on oppia havainnoimaan erilaisia tilanteita yhteisössään ja ympäristössään ja muuttamaan tarvittaessa omaa toimintaansa oikean suunnan säilyttämiseksi.

Johtajuuden neljäs ulottuvuus: yhteisö

Näin on muodostunut kolmiulotteinen määritelmä johtajuudesta: se on (1) yksilön ominaisuus, se on (2) toimintaa ja se on (3) tilannesidonnaista. 

Mikään näistä ulottuvuuksista ei ole edelleenkään merkityksetön, mutta mielestäni tarvitsemme varsinkin seurakunnan ollessa kyseessä vielä neljännen ulottuvuuden: yhteisöllisen vuorovaikutuksen. Nimittäin se, millaista on hyvä johtajuus tai millainen johtajuus toimii, ei ole johtajan päätettävissä, vaan johdettavan yhteisön eli seurakunnan. 

Yhteisöllä on omien asioidensa suhteen valtaa, jota se luovuttaa johtajien käytettäväksi omasta puolestaan. Tästä on kyse Vapaakirkon kongregationalistisessa seurakuntamallissa, johon kuuluu olennaisena tietynlainen demokratia: ylintä päätösvaltaa käyttää seurakunnankokous, joka muun muassa valtuuttaa valitsemansa johtajat työntekijöiksi ja vanhimmistoon. 

Johtajuus on siis lähtöisin johdettavasta yhteisöstä, ja vaikka johtajuusasemaan liittyy todellista valtaa yhteisössä, sitä ei ole olemassa ilman valtuuttavaa yhteisöä. Yksilöillä on vaihtelevasti kykyjä ja kutsumusta johtamiseen, mutta tämä ei vielä sellaisenaan ole johtajuutta ennen kuin tällainen yksilö tulee vuorovaikutukseen todellisen yhteisön kanssa. 

Kaikki ei siis kaadu tai nouse johtajan mukaan. Vuorovaikutuksessa syntyvä johtajuus on määritelmällisesti sellaista, että sekä johtaja että johdettava yhteisö vaikuttavat siihen. Tietynlaisessa yhteisössä on tilausta tietynlaiselle johtajuudelle, ja yhteisö voi myös täysin sulkea pois tietynlaisen johtajuuden, vaikka johtajana toimiva kuinka yrittäisi ajaa sitä läpi. 

Sanonta, että kukin kansa saa ansaitsemansa johtajat, viittaa juuri tähän: oli kyse minkälaisesta johtajuudesta tahansa, rakentavasta tai tuhoavasta, aina on olemassa yhteisö, joka sen mahdollistaa. 

On huomattava, että tämä ei missään määrin poista johtajien vastuuta omista toimintatavoistaan. Vallan käyttämisen suhteen johtajat ja johdettavat eivät ole samanlaisessa asemassa, ja sillä, jolla on enemmän valtaa, on myös enemmän vastuuta. 

Vaarana menestyksen kunnia ja tappioiden taakka

Jos keskitymme vain yksisuuntaiseen vaikutukseen johtajasta johdettaviin, olemme yhteisönä vaarassa ajautua johtajien persoonien ja ominaisuuksien ylikorostamiseen ja johtajayksilöinä vääränlaiseen suhteeseen valtaan ja vastuuseen. 

Yhteisöllä vaarana on keskittyä liiaksi johtajiin henkilöinä ja heidän toimintaansa kaiken sen selittäjänä, mikä seurakunnassa menestyy tai ei menesty. Menestyksessä paisuu johtajan kunnia, tappioissa hänen taakkansa. 

Kumpikaan ei heijasta Uudessa testamentissa näkemäämme kuvaa Kristuksen ruumiista monista jäsenistä, tehtävistä ja lahjoista koostuvana organismina. Saatamme myös menettää käsityksemme itsestämme vastuullisina vaikuttajina osana johdettavaa yhteisöä ja ulkoistaa vastuumme johtajille. 

Yksilön kohdalla menestyksen kunnia ja tappioiden taakka saattavat alkaa ajaa johtajaa eteenpäin, sen sijaan että hän keskittyisi tehtäväänsä yhteisön paimenena, opettajana ja yhteisen tehtävän mahdollistajana. Muuttamalla johtajuuskäsitystämme yhteisölliseen suuntaan yksilökeskeisen painotuksen sijasta saattaisimme jopa merkittävästi keventää uupuvien johtajien taakkaa ja vapauttaa heidät käyttämään heille antamaamme valtaa yhteisöissämme entistä kohdentuneemmin yhteiseen tehtäväämme. 

Artikkeli on ilmestynyt Suomen Viikkolehdessä 5/2020.

Suvi Kankkunen

Kirjoittaja on Vapaakirkon pastori ja johtamista tutkiva kauppatieteen maisteri, joka vastaa johtajuuden kehittämisestä Vapaakirkon koulutuksessa.