Terve kristitty terveessä ruumiissa (7/8)

13.12.2018

Tommi Karjalainen on pastori, teologian tohtori ja Suomen teologisen opiston opettaja.
Tommi Karjalainen on pastori, teologian tohtori ja Suomen teologisen opiston opettaja.

Edellisessä kirjoituksessani esitin, että kristityn identiteetti määrittyy yhteisöllisesti suhteessa Kristuksen seurakuntaan. Tässä osassa tarkastelen kysymystä seurakunnan identiteetin näkökulmasta.

Termi "kristitty" esiintyy Raamatussa vain kolme kertaa. Kaikissa näissä kohdissa se on ulkopuolisten nimitys Kristuksen seuraajista (Apt 11:26, 26:28; 1 Pt 4:16). Kristitty saa nimensä sen myötä, että hän havaittavalla tavalla kuuluu Kristuksen nimeä tunnustavien joukkoon. Tämä joukko on sekä yleinen että erityinen. Yleisellä tasolla Jeesukseen uskova kuuluu Jumalan kansaan. Jumalan kansa on Vanhasta testamentista nouseva profeetallinen käsite Aabrahamin perillisistä Kristuksen – Aabrahamin siemenen – kautta (Matt 1:1, 17). Erityisellä tasolla seurakunta liittyy Vanhan testamentin ajatukseen kansasta, joka kokoontuu ylistämään Jumalaa pyhälle vuorelle, joka nyt toteutuu, kun seurakunta kokoontuu Kristuksen nimessä (Mt 28:16–20; Joh 4:20–24). 

Apostolinen uskontunnustus määrittää seurakunnan identiteettiin liittyen, että se on pyhä ja yhteinen. Näiden kahden määreen välillä näyttää vallitsevan sovittamaton ristiriita: Mitä pidemmälle korostamme seurakunnan pyhyyttä, sitä puhtoisemmille ihmisille joudumme näyttämään takaovea; mitä pidemmälle korostamme seurakunnan yhteyttä, sitä värikkäämmät ihmiset meidän on toivotettava tervetulleeksi.

Tämä kaksijakoisuus on kuulunut keskusteluun kristillisen seurakunnan todellisesta identiteetistä apostolisesta ajasta lähtien. Tämä näkyy myös varhaisessa kiistassa, joka syntyi siitä kun jotkut uskovat olivat tehneet myönnytyksiä pelastaakseen henkensä. Vainojen päätyttyä he saivat pilkkanimen traditores (lat.) koska olivat "luovuttaneet" pyhiä kirjoituksia ja uskonnollisia esineitä. Heidän paluunsa oli erityisen ongelmallista papiston suhteen: Kuinka anteeksiantamattoman synnin tehnyt voisi asettaa ehtoollisen? Augustinus osallistui kiistaan painottamalla, että ehtoollisen pätevyys ei ollut kiinni pappien työstä, koska Jumala oli jo tehnyt varsinaisen työn, ja näin painotti yhteyden periaatetta.

1500 -luvun alussa Luther liittyi keskusteluun esittämällä, että seurakunta on kuin Jeesuksen vertauksen nuotta, jossa on kaikenlaisia kaloja (Matt 13:47–50). Lutherille kyse ei ollut papistosta vaan ihmisistä yleensä: Pahojen kalojen poistaminen verkosta olisi kuin rikan poistamista toisen silmästä, vaikka omassa silmässä on hirsi. Äärireformaattoreiden vaatima jumalattomien erottaminen ei ollut oikea tapa suojella seurakunnan pyhyyttä, vaan tämä synnyttäisi vain vahinkoa.

Augustinuksen ja Lutherin keskustelua ohjasi kysymys valtion ja kirkon rinnakkaiselosta, mutta asia koskettaa myös vapaita suuntia. Vapaakirkon Tunnustus (1923) puhuu "raamatullisesta seurakuntaelämästä" ja "kristillisen yhteyden aatteesta." Tämän aatteen mukaisesti hyväksymme yhteyteemme jokaisen, joka julkisesti tunnustautuu Jeesukseen uskovaksi. Toisaalta kuitenkin todetaan, että "Raamattu ... määrää yksin" miten seurakunnassa tulee elää. Myös Tunnustus sisältää saman kahtiajaon: Pidämme yllä matalan kynnyksen "aatetta" kristillisestä yhteydestä, vaikka samaan aikaan korostamme seurakunnan todellisesti kuuluvan vain Raamatun mukaan eläville, pyhille.

Ristiriita ei ratkea helposti, vaan seurakunta jatkuvasti neuvottelee Kristuksen läsnäolossa miten pyhyys ja yhteys kussakin tilanteessa toteutuvat. Tätä neuvottelua käydään monessa muodossa ja tilanteessa: sielunhoidossa, rukouspalvelussa, saarnaa kuunnellessa, ehtoollisen äärellä, kaste- ja jäsenkeskustelussa sekä yhteisen laulun kautta. On oleellista huomata, että tämä neuvottelu on yhteisöllistä. Se, miten minä liityn Kristukseen, jäsentyy sen kautta, miten minä liityn pyhien yhteyteen, seurakuntaan.

Käytännön seurakuntaelämä edellyttää suostumista pyhyyden ja yhteyden väliseen jännitteeseen. Tämä ei ratkea sillä, että seurakuntaa kutsutaan armahdettujen syntisten yhteisöksi. Tämän saman sanomiseen riittäisi armahdettujen yhteisö. Miksi on tarve korostaa, että kyse on syntisistä jotka on armahdettu: onko muunlaisia armahdettuja kuin syntisiä? Jos kerran olemme armahdettuja, miksi yhä kantaisimme vanhaa nimeämme? Ei seurakunta suinkaan koostu syntisistä vaan niistä, joiden armon tarvetta ei mikään määrä pyhityselämää pysty korvaamaan. Tämä meidän on löydettävä ollaksemme Kristuskeskeisiä seurakuntia, joiden ovet ovat avoinna niille, jotka etsivät armoa (Ilm 3:20). Identiteetiltään terve seurakunta kasvattaa identiteetiltään terveitä kristittyjä.