Kuulumme kuulumaan (6/8)

10.12.2018

Tommi Karjalainen on pastori, teologian tohtori ja Suomen teologisen opiston opettaja.
Tommi Karjalainen on pastori, teologian tohtori ja Suomen teologisen opiston opettaja.

Esitän, että Jumalan valtakunnan kartan mukaan Kristityn identiteettiä on tarkasteltava yhteisöllisenä kysymyksenä. Lähden liikkeelle siitä, kuinka evankeliumi on Jumalan pelastussanoma jokaiselle, joka uskoo, mutta haluan paljastaa kuinka kristilliseen julistukseen helposti liittyy individualismia, epätervettä yksilökeskeisyyttä.

Identiteettiä käsittelevän kirjoitussarjan alussa Markus Nikkanen kirjoitti, kuinka uskova on Kristuksessa. Erityisen valaiseva oli Nikkasen kielikuva, että tämä on "pelastuksen maantietoa." Tähän liittyy ajatus siitä, että meidän on piirrettävä todellisuus joka vastaa karttaa. Esitän, että Jumalan valtakunnan kartan mukaan Kristityn identiteettiä on tarkasteltava yhteisöllisenä kysymyksenä. Lähden liikkeelle siitä, kuinka evankeliumi on Jumalan pelastussanoma jokaiselle, joka uskoo, mutta haluan paljastaa kuinka kristilliseen julistukseen helposti liittyy individualismia, epätervettä yksilökeskeisyyttä.

Mieleeni on painunut Olavi Rintalan, Vapaakirkon emeritus kirkkokunnanjohtajan, usein toistama viesti: "Usko on henkilökohtainen asia, mutta se ei ole yksityinen asia." Rintalan pastoraalinen sanoma sisältää viiltävää kritiikkiä aikamme henkeä vastaan. Ensinnäkin Rintala alleviivaa, että usko on luonteeltaan julkista. On luonnollista tuoda esiin sitä, mitä Jeesus on tehnyt, koska tämä koskee kaikkia ihmisiä. Toisekseen tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella on henkilökohtainen vastuu reagoida tähän sanomaan. Rintalan painotus ei kuitenkaan sorru individualismiin: vaikka kyse on jokaisen ihmisen ratkaisusta – hyväksyä tai torjua Kristus – ihminen ei ole tämän ratkaisun suhteen ainutlaatuisessa tilanteessa tai yksin.

Herätyskristillisyys pahimmillaan lankeaa individualismiin korostaessaan uskon ratkaisua tavalla, joka voidaan eristää täysin yksityiseksi tapahtumaksi josta kukaan ei tiedä mitään, ja joka ei näy missään. Ei ole juurikaan väliä onko tämä ratkaisu tehty kotisohvalla tai vastauksena katuevankelistalle, joka kysyy "pystytkö sanomaan että Jeesus on Herra," ja julistaa henkilön uskovaksi ilman, että tämä johtaa seurakuntayhteyteen ja hengelliseen kasvuun. Tulee ymmärtää, että kukaan ratkaisun tehnyt henkilö ei liity evankeliumin sanomaan, johonkin ajattomaan ideaan, vaan Kristukseen ja hänen historialliseen ruumiiseen, seurakuntaan.

Individualistisessa julistuksessa korostetaan jokaisen uskovan suoraa pääsyä Jeesuksen yhteyteen Pyhän Hengen kautta. Vaikka tämän takana on hyvät motiivit, on kysyttävä olemmeko itse soluttaneet käenpojan Jumalan seurakuntaan? Apostoli Johannes kirjoittaa oman aikansa harhaoppisista seuraavasti: "Jolla ei ole Poikaa, hänellä ei ole Isääkään." Johannes tarkoittaa sitä, että henkilön, jolla on väärä näkemys siitä kuka Kristus on, usko nouse kattoa korkeammalle. Nykypäivään tuotuna Johanneksen sanat kohdistuvat heikkoon ymmärrykseen seurakunnan olemuksesta Kristuksen ruumiina. Käenpoika-uskovaisina työnnämme muut munat pesästä ja odotamme kita ammollaan, että Kristus ruokkii minua. Palvelijan asemaan siirretty "Kristus" ei kuitenkaan kykene ravitsemaan vaan lihottaa.

Jos tunnustamme Kristuksen ja näin ollen meillä on myös Isä, tästä seuraa että meillä on veljiä ja sisaria. Toisin kuin käenpoika, kypsä kristitty ei nälkäisenä työnnä sisaruksiaan ulos pesästä, vaan ottaa vastuun heistä Kristuksen esimerkkiä seuraten. Tämä on Johanneksen mukaan aidon kristillisyyden keskeisin tunnusmerkki. Ketään ei voi käskeä rakastamaan, mutta itsekäs tai torjuva suhtautuminen seurakuntaan ja uskoviin kielii siitä, että henkilö ei ole oppinut tuntemaan koko Kristusta. Sisarusrakkauden puute on väärän opetuksen rinnalla keskeisin tapa tunnustaa väärän opin edustajat. 

Minäkeskeisen kristillisyyden tunnusmerkit saattavat piiloutua henkilökohtaista pyhitystä korostaviin näkemyksiin. Esimerkiksi Raamatun päivittäinen lukeminen voi ruokkia individualismia. Voidakseen olla kosketuksissa Sanaan, muinaiset ihmiset tulivat seurakuntaan kuulemaan sen lukemista. Raamatun lukeminen oli yhteisöllinen toiminto. Vastaava köyhtyminen on tapahtunut yhteisölliselle rukoukselle. On paradoksaalista että monien kristittyjen päivittäinen rukous alkaa "Isä meidän" ilman, että tähän liittyy yhteisöllistä ajatusta – ikään kuin Kristus ja minä olisi riittävästi "me." Mystiikan piirin kuuluu myös ajatus ehtoollisen viettämisestä yksin, erillään seurakunnasta. Tästä ei ole enää pitkä matka siihen, että yksilö kastaa itse itsensä erämaalammessa, tai, kuten Robert Bellah sanoo, "synnyttää itsensä."

Kypsä kristitty ymmärtää yksilöllisyytensä toteutuvan elävänä osana Kristuksen perhettä. Tällainen kartta luo tervettä maantietoa, identiteettiä, jonka mukaisesti Kristuksessa oleva uskova ei ainoastaan sijoitu, vaan myös kuuluu hänen ruumiilleen, seurakunnalle. Näin ollen mikään hänen identiteettiinsä liittyvä kysymys ei ole yksityinen tai edes henkilökohtainen asia.