Miten kristillistä identiteettiä rakennetaan? (osa 3/10)

9.11.2018

Teologian tohtori Markus Nikkanen on Suomen teologisen opiston opintojohtaja. Hän tykkää itämaisen ruuan laittamisesta, toivoo pääsevänsä vielä joskus vapaasukelluksen kurssille ja rakastaa palavasti vaimoaan ja tytärtään.
Teologian tohtori Markus Nikkanen on Suomen teologisen opiston opintojohtaja. Hän tykkää itämaisen ruuan laittamisesta, toivoo pääsevänsä vielä joskus vapaasukelluksen kurssille ja rakastaa palavasti vaimoaan ja tytärtään.

Tämä kirjoitus jatkaa Suomen teologisen opiston opetussarjaa kristityn identiteetistä.

Edellisessä kirjoituksessani avasin Kristuksessa olemisen merkitystä ja herätin kysymyksen siitä, miten terve, Kristuksessa olemiseen perustuva identiteetti rakennetaan. Vastaus kysymykseen löytyy Paavalin kastetta ja ehtoollista käsittelevistä teksteistä, mutta ymmärtääksemme, miten nämä liittyvät identiteettiin, meidän täytyy ottaa osaa ensin pieneen ajatusleikkiin.

Beam me up, Scotty!

Filosofi Paul Ricœur pohti kerran identiteettiin liittyvää “samuuden” ongelmaa: millä perusteella voidaan väittää, että henkilö, jonka kohtaamme ensin lapsuudessa, sitten nuoruudessa, sitten aikuisuudessa ja lopuksi vielä vanhuudessa, on sama yksilö? Vauvan ja vaarin välillä kun on melkoinen ero! Mikä tekee heistä kuitenkin “saman” yksilön? Vastauksena kysymykseen Ricœur ehdotti pientä ajatusleikkiä, johon nyt sinutkin kutsun.

Kuvitellaanpa, että tulevaisuudessa ihmiskunnan tekninen kehitys on edennyt niin hurjaa vauhtia, että ihmisistä voidaan luoda täydellisiä kopioita. Ja kuvitellaanpa, että sinä astut kloonauslaitteeseen, joka silmänräpäyksessä tuottaa sinusta kopion — toisen täsmälleen samanlaisen ihmisen kaikkine ajatuksineen ja muistoineen! Ja kuvitellaanpa vielä, että tuossa samaisessa tulevaisuudessa on kehitetty myös Star Trekistä tuttu teleportaatiolaite, jonka avulla sinut ja kloonisi voidaan siirtää Mars-planeetalla sijaitsevalle avaruusasemalle. Ja niin sinä hyppäät kloonisi kanssa laitteeseen, joka teleporttaa sinut. Mutta voi kauheaa! Jotakin siirrossa menee pahasti pieleen ja sinä kuolet matkalla! Kloonisi sen sijaan saapuu turvallisesti perille.

Kysymys kuuluu: jatkuuko elämäsi tuossa täydellisessä kopiossasi, joka ajattelee ja puhuu aivan kuten sinä? 

Ricœur vastasi kysymykseen kieltävästi. Hänen mukaansa sinua ja kopiotasi erottaa erilainen elämäntarina: sinulla oli elämää myös ennen kloonausta, mutta hänet luotiin kloonaamalla. Samalla Ricœur tulee ratkaisseeksi kysymyksen siitä, miten tiettyä henkilöä eri ajankohtina voidaan pitää samana henkilönä: hänen yksilöllinen elämäntarinansa on yksilön ainoa pysyvä asia ja erottaa hänet muista ihmisistä. 

Ricœurin oivallus on omalta osaltaan johtanut narratiivisen identiteetin nimellä kulkevan tutkimuksen syntymiseen. Narratiivihan tarkoittaa tarinaa ja narratiivisella identiteetillä viitataan siihen, että yksilö hahmottaa omien elämäntarinoidensa avulla sitä, kuka hän on. Yleensähän me vastaamme “Kuka sinä olet?” -kysymykseen kertomalla nimemme ja ammattimme. Mutta jos joku haluaa todella tietää, keitä me olemme, meille ei jää oikein muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kertoa tarinoita itsestämme.

Narratiivinen identiteetti ja Kristuksessa oleminen

Ajatusta Kristuksessa olemisesta pidetään usein ongelmallisena, koska Paavalin teksteistä ei käy riittävässä määrin ilmi — näin väitetään — miten hän ajatteli yhden voivan olla toisessa ilman, että jomman kumman persoonallisuus vaarantuu. Paavalihan ei tarkoita, että Kristus olisi jonkinlainen persoonaton ilmapiiri, jota me hengitämme, tai että me jotenkin tyhjentyisimme häneen. Hänelle Kristus on persoona ja myös me olemme persoonia. Miten siis kuitenkin voimme olla Kristuksessa — persoona persoonassa?

Narratiivisen identiteetin käsite tarjoaa tähän keskusteluun apuvälineeksi yksilön elämäntarinan, johon myös Paavali kiinnittää paljon huomiota. Paavalin mukaan Kristukseen liittyminen kirjoittaa uskovan oman henkilöhistorian uudelleen: kristitty ei pelkästään nauti Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tuottamista eduista vaan itse asiassa osallistuu näihin tapahtumiin, jotka alkavat määrittää hänen identiteettiään. 

Paavali kirjoittaa Galatalaiskirjeessä: “Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu.” (Gal 2:19, KR92). Samanlainen ajatus löytyy myös Roomalaiskirjeestä, jossa Paavali väittää, että jokainen kristitty on kuollut Kristuksen kanssa (Room. 6:3-11). Tällä Kristuksen kuolemaan osallistumisella Paavali ei tietenkään tarkoita sitä, että kristitty jotenkin antaisi oman panoksensa syntiensä sovittamiseen, vaan kysymys on siitä, että Kristukseen muuttaessamme lihallinen, Jumalasta irrallinen, elämämme naulitaan ristille Kristuksen kanssa. Paavalin mukaan tämä on tapahtunut, jotta uusi, Kristuksen ylösnousemukseen perustuva elämä voisi nousta esiin. Kolossalaiskirjeessä Paavali kertookin, että uskova on herätetty kuolleista Kristuksen kanssa uuteen elämään (Kol. 3:1). Kristuksen kertomuksesta — kuolemasta ja ylösnousemuksesta — on tullut kristityn oma kertomus. Se mitä on tapahtunut Kristukselle, on tapahtunut myös uskovalle.

Paavalin lisäksi myös narratiivisen identiteetin tutkijat ovat huomanneet, että Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kaltaisilla suurilla kertomuksilla voi olla voimakas vaikutus yksilön identiteettiin. Tällaiseen kertomukseen kytkeytyminen voi parhaimmillaan eheyttää ihmisen, lunastaa hänen elämänsä kipukohdat, ja antaa hänelle kokemuksen tarkoituksesta.

Kristuksessa oleminen on luonnollisesti paljon enemmän kuin pelkkää “suureen kertomukseen kytkeytymistä”, joka voitaisiin pahimmillaan ymmärtää pelkkänä ajatusleikkinä ilman todellisuuspohjaa. Paavalille ajatus kuolemisesta ja ylösnousemisesta Kristuksen kanssa on Pyhän Hengen vaikutukseen ja liittosuhteeseen perustuvaa varmaa todellisuutta: Pyhä Henki on liittänyt meidät Kristukseen, joka on uuden liiton edustaja. Näin ollen se, mikä koskee häntä, koskee myös uuden liiton kansaa. 

Kaste ja ehtoollinen terveen identiteetin rakentajina

Mitä siis kristitty voi tehdä käytännössä rakentaakseen identiteettiä, joka perustuu Kristuksessa olemiseen? Paavalin mukaan identiteetin rakentaminen tapahtuu samaistumalla Kristukseen ja hänen kertomukseensa kasteessa ja ehtoollisessa (ks. esim. Room. 6:3-11; 1 Kor. 8-10; 11:17–34).

Varhaiskristityt ymmärsivät kasteen identiteettiä rakentavan merkityksen tehdessään kastealtaistaan ristin tai haudan muotoisia: kasteelle mentiin uppoamaan Kristukseen ja kuolemaan hänen kanssaan. Kastealtaasta noustiin ottamaan vastaan uudet vaatteet ja uusi ylösnousemuselämä Kristuksessa. 

Vastaavasti ehtoollisen nauttiminen liitettiin niin vahvasti Kristuksen kanssa yhdeksi tulemiseen, että se johti myöhemmässä teologisessa keskustelussa irtautumiseen raamatullisesta liittoateriaan perustuvasta merkityksestä spekulaatioihin siitä, miten Kristus on läsnä ehtoollisella. Paavalin tekstistä käy kuitenkin jo riittävässä määrin selväksi, että ehtoollisen nauttimisen tulisi rakentaa kristityn identiteettiä niin, että hän ymmärtää kokeneensa kuoleman Kristuksen kanssa, ja että tämän tulisi johtaa oikeaan, Kristuksen tavoin itsensä antavaan käyttäytymiseen suhteessa uskonsisariin ja -veljiin (1 Kor. 11:17–34). 

Jos siis haluamme rakentaa tervettä kristillistä identiteettiä, Paavalin meille tarjoamat työkalut ovat kaste ja ehtoollinen. Seurakunnan keskellä juhlittuna ne johtavat meidät samaistumaan yhdessä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen: myös me kuolimme ja ylösnousimme Kristuksen kanssa.

Sarjan muut artikkelit ilmestyvät viikottain tänne.