Kuka minä olen? (osa 1/10)

29.10.2018

Teologian tohtori Markus Nikkanen on Suomen teologisen opiston opintojohtaja. Hän tykkää itämaisen ruuan laittamisesta, toivoo pääsevänsä vielä joskus vapaasukelluksen kurssille ja rakastaa palavasti vaimoaan ja tytärtään.
Teologian tohtori Markus Nikkanen on Suomen teologisen opiston opintojohtaja. Hän tykkää itämaisen ruuan laittamisesta, toivoo pääsevänsä vielä joskus vapaasukelluksen kurssille ja rakastaa palavasti vaimoaan ja tytärtään.

Tämä kirjoitus aloittaa Suomen teologisen opiston opetussarjan kristityn identiteetistä.

Sarjan muut osat ilmestyvät viikoittain tänne.

Muistan sen kuin eilisen päivän. Olin elämäni ensimmäistä päivää koulussa, tuore eppuluokkalainen. Istuimme hiljaa pulpeteissamme ja opettaja aloitti nimenhuudon: “Jaana… Tiina… Pekka…“

Pelkästään etunimeen perustuvan nimenhuudon keskivaiheilla opettaja kysyi: “Pentti… Onko Pentti paikalla?” Kyseistä oppilasta ei löytynyt, vaikka hänen nimensä huudettiin useampaan kertaan.

Minä istuin hiljaa ja mietiskelin, miten sattuikaan, että jollakin lapsella oli sama nimi kuin omalla isälläni. Sitten nimenhuuto jatkui: “Sakari… Heikki… Tuula…”

Listan loputtua itseäni hieman arvelutti se, että minun nimeäni ei ollut huudettu. Muut olivat kyllä viitanneet. Minua kuitenkin jännitti niin paljon, etten sanonut mitään. Opettaja ei myöskään kysynyt, oliko paikalla joku, jonka nimeä ei ollut huudettu.

Samalla hän oli selvästi hermostunut Pentti-nimisen oppilaan puuttumisesta ja haki rehtorin paikalle.

Rehtori viisaampana kysyi, oliko paikalla joku, jonka nimeä ei ollut huudettu. Viittasin ja minulta kysyttiin: “Mikä sinun nimesi on?” Vastasin: “Minun nimeni on Markus.” “Entä sukunimi?” Osasin senkin kertoa: “Nikkanen.” Silloin rehtorin ja opettajan ilmeet kirkastuivat. Heidän listassaan luki: “Pentti Nikkanen.”

Mahtava idea nimien antamisessa

Tämän koko episodin taustalla oli rakkaan isäni ja äitini mahtava idea: annetaan perheen neljälle pojalle toiseksi nimeksi Pentti. Sitten meillä on Benedictus Suuri ja hänen neljä armoitettua Penttiään!

Neljän veljeksen sarjasta minä olin kuitenkin ainoa, joka sai armoa armon päälle: ensimmäiseksi nimekseni tuli Pentti Markuksen sijasta. Ja niin minä olen koko ikäni virallisia papereita kirjoitellessani alleviivannut nimen Markus.

Siunaus on myös ulottunut vaimooni, joka toteaa olevansa naimisissa appiukkonsa kanssa aina kun virallista postia kolahtaa postiluukusta.

Kadonneen identiteetin metsästys

Kerroin tämän tarinan, koska se kuvaa niin osuvasti identiteettiin liittyviä kysymyksiä.

Filosofisessa keskustelussa identiteetillä viitataan siihen, mikä tekee yksilöstä tunnistettavan ja erottaa hänet toisista yksilöistä. Kertomassani tarinassa etunimeni tuotti melkoisen ongelman sen suhteen, kenestä Pentti Nikkasesta olikaan puhe — olihan heitä kokonaiset viisi kappaletta ja vieläpä saman perheen sisällä!

Samalla filosofinen keskustelu menee huomattavasti pidemmälle pohtiessaan, miten yksilön “samuutta” voidaan ylipäätänsä hahmottaa. Me kun muutumme koko elämämme ajan.

Millä perusteella esimerkiksi eppuluokkalainen Markus on sama yksilö kuin se reilusti isokokoisempi ja vanhempi heppu, joka juuri nyt istuu näyttöpäätteensä ääressä, ja joka (toivottavasti) katselee itseään harmaapäisenä peilistä vielä kolmenkymmenen vuoden päästä?

Nelikymppisen ja seitsemänkymppisen kehossa ei ole enää yhtään samaa atomia kuin eppuluokkalaisella. Millä perusteella hän siis kuitenkin on sama yksilö? Ja millä perusteella hän on eri yksilö kuin joku muu?

Psykologisessa keskustelussa identiteetti liitetään vahvasti yksilön käsitykseen itsestään. Kertomassani tarinassa minä tiesin tasan tarkkaan olevani Markus enkä Pentti.

Psykologit ajattelevatkin, että käsitys itsestä kehittyy koko elämän ajan ja sisältää vaiheita, joihin liittyy mahdollisuuksia ja uhkia. Identiteetti voidaan esimerkiksi omaksua toisilta sen sijaan, että ihminen löytäisi todellisesti itsensä.

Näin leikkimielisesti sanoen minutkin oltaisiin voitu kasvattaa autoritäärisesti toteuttamaan “penttiyden syvintä olemusta” sen sijaan, että olisin saanut vapauden oivaltaa olevani Markus, itsenäinen ja isästäni irrallaan oleva yksilö.

Minuutta muista piittaamatta?

Identiteettiä kuvataan usein prosessina, jossa minä kysyn itseltäni: “Kuka minä olen?” Tämä prosessi voi kuitenkin vääristyä, jos yksilön vastaukset tähän kysymykseen eivät perustu enää todellisuuteen. Nykyisessä henkisessä ilmastossa kun jokainen voi keksiä vastauksia pelkästään päänsisäisen todellisuutensa perusteella.

Äärimmäisenä esimerkkinä tästä on täysin terveen ruumiin silpominen tai hormonaalinen ja kirurginen muuntelu sellaisissa tapauksissa, joissa ihminen kokee vierautta jonkin ruumiinosansa kanssa. Jos ulkonainen todellisuus ei vastaa päänsisäistä todellisuuttani, ulkonaisen — ei päänsisäisen — tulee muuttua!

Meillä jokaisella on kuitenkin niin biologisia, historiallisia, kuin etnisiäkin lähtökohtia identiteetillemme. Esimerkiksi minä sain puolet geeneistäni äidiltäni ja toisen puolikkaan isältäni. Sain heiltä myös molemmat nimeni — siis myös sen, jota itse käytän.

Kaikilta osin emme siis voi vain valita keitä me olemme, vaan identiteettiin liittyy paljon sellaistakin, mikä meille annetaan valmiina. Toinen kysymys sitten on, mitä rakennamme näiden annettujen asioiden pohjalta. Kaikki valmiina annetut asiat eivät myöskään ole välttämättä hyviä.

Kristitty on liitetty Kristukseen

Kristittyinä meille on uudessa syntymässämme kuitenkin annettu yksi varma ja kestävä lähtökohta identiteetin muodostamista varten. Paavali kuvaa tätä lähtökohtaa termillä “Kristuksessa.” Hänen mukaansa jokainen kristitty on liitetty Kristukseen: “Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal. 2:20).

Kristityn identiteetti rakentuukin ennen kaikkea tämän annetun lähtökohdan varaan: Minä olen… Kristuksessa.