Raamatun haastavat kohdat 20/22 - Ihmisen salattu olemus

6.5.2016


Tomi Vaahtera

Edellinen kirjoitus >>

Seuraava kirjoitus >>

Kirjoitussarjan pääsivu >>

Kaikki meistä ovat joskus painiskelleet Raamatun haastavien kohtien kanssa. Kirjoitussarjassa Suomen teologisen opiston opettajat jakavat omaa pohdintaansa ja kamppailuaan jakeiden kanssa, joihin ei välttämättä löydy lopullista oikeaa tulkintaa, mutta joista voimme silti oppia jotakin Jumalan tahdosta meitä kohtaan.

Paavali kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä lopussa tessalonikilaisille seuraavasti (1. Tess. 5:23): Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan, ja säilyköön koko teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseeen.

Syvään juurtunut käsitys

Kysymys ihmisen olemuksesta on askarruttanut kristittyjä jo varhaisista ajoista lähtien. Nykyisin melko vallalla oleva käsitys esimerkiksi Suomen kristillisissä piireissä on ns. trikotominen eli kolmijakoinen ihmiskäsitys, jossa ihmisen todetaan olevan henki, sielu ja ruumis.

Tämä on yllättävän syvään juurtunut käsitys kristikunnassa. Mutta vanhastaan jo läntisessä kristikunnassa painotettiin ihmisen olevan ruumis ja henki/sielu (ns. dikotominen käsitys).

Tässä kirjoituksessa voin vain raapaista pintaa ja teen sen tarkastelemalla lyhyesti tätä Tessalonikalaiskirjeessä olevaa Paavalin toteamusta, jota on myös käytetty puoltamaan trikotomista näkemystä. Mitä Paavali siis oikeastaan kirjoittaa tässä jakeessa?

Viisi näkökulmaa

Paavali on kirjoittanut aikaisemmin kirjeessä kehotuksia elämästä, joka on Jumalalle mieleen. Neljännessä luvussa hän puuttuu muun muassa seksuaalimoraaliin, ihmissuhteisiin ja työmoraaliin sekä antaa erinäisiä elämänohjeita yksityiseen ja seurakuntaelämään juuri ennen tutkimaamme jaetta. Tämä konteksti antaa meille avaimia tulkita Paavalin toteamus, jossa pääpaino tuntuu olevan ajatuksessa, että Jumala saisi koko elämämme itselleen.

Rinnakkainen teksti jakeellemme löytyy samaisesta kirjeestä kohdasta 1. Tess. 3:13: Että teidän sydämenne vahvistuisivat nuhteettomiksi pyhyydessä Jumalamme ja Isämme edessä.

Jos lähtökohtamme on, että ihminen on henki, sielu ja ruumis, niin mikä tämä sydän sitten on? Kun Jeesus liitti tähän vielä mielenkin (Matt. 22:37), niin joudumme ongelmiin tämänkaltaisen jaottelun kanssa, sillä tällä laskennalla ihmisellä olisi jo viisi erillistä aspektia: henki, sielu, ruumis, mieli ja sydän.

Paavalin toteamus ei näin ollen ole välttämättä mikään teologiseen lopputulokseen tähtäävä kannanotto. Hän on saattanut tässä painottaa sanomaansa käyttäen synonyymejä. Sielua ja henkeä käytetään Raamatussa synonyymeinä, antamatta niille mitään erityistä tehtävää tai niitä sen kummemmin jakamatta.

Suuri mysteeri

Näin Paavalin tähtäyspiste ei olekaan siinä, että sielu ja henki olisivat erillisiä osia ihmisessä, vaan siinä, että Jumala saisi pyhittää meidät kokonaan Jeesuksen Kristuksen tulemukseen. Hänen ihmiskäsityksensä nousee Vanhan testamentin pohjalta, joka on vastoin gnostilaista, platonilaista ja pythagoralaista ihmiskuvaa, jossa sielu ja ruumis ovat ihmisessä olevia eri komponentteja.

Onko tämän perusteella väärin käyttää kyseisiä ilmauksia? Vastaus on ei, koska näin tehdään Raamatussakin. Viitatessamme koko ihmiseen voimme käyttää näitä erilaisia synonyymisia ilmaisuja, mutta samaan hengenvetoon joudumme nöyrästi toteamaan, että ihmisen olemus on suuri mysteeri.

Tomi Vaahtera

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston opettaja.