Ajankohtaisia ajatuksia arkistosta 4/4 - Ennalleenasettamisen näkökulmia uusapostolisuudessa

15.4.2016


Simo Lintinen

Suomen teologisen opiston rehtori Simo Lintinen on pohtinut ajankohtaisia asioita lukiessaan kolme mielenkiintoista kirjaa (Useiden kirjoittajien kirjoittama Koetelkaa kaikki, Tapani Suonnon Kuinka tunnistaa eksytys sekä hyvän ystävänsä Cai Talvion kirjan Kärsimyksen ja kirkkauden välissä)Nyt keskustellaan karismaattisuudesta erityisesti sosiaalisessa mediassa. Yksi aihe on apostolisuus tai uusapostolisuus ja sen seurauksena pyrkimys kristillisen kentän uusjakoon. Simo muisti kirjoittaneensa aiheesta neljä kirjoitusta 16 vuotta sitten Suomen viikkolehteen. Olkoon nämä arkistosta löydetyt ajatukset Simo Lintisen osuutensa käynnissä olevaan keskusteluun uusapostolisuudesta.

Tämä on neliosaisen sarjan viimeinen kirjoitus. Täältä pääset muihin kirjoituksiin:

1/4 - Mistä on kyse uusapostolisessa liikkeessä?

2/4 - Millaisia piirteitä sisältyy uusapostoliseen liikkeeseen? (osa 1)

3/4 - Millaisia piirteitä sisältyy uusapostoliseen liikkeeseen? (osa 2) 

Olen kuvannut apostolisen liikkeen luonnetta C Peter Wagnerin ajattelun kautta. Hänen lisäksi on olemassa toinen teos, joka kuvaa liikkeen olemusta toisesta näkökulmasta. Tämä teos on Apostolin lahja (The Gift of Apostle) David Cannistraci.

Cannistracin perusajatuksena on, että Kristuksen toista tulemusta edeltää ennen- näkemätön seurakunnan ennalleenasettaminen eli restauraatio. Tämän osana tapahtuu myös apostoliuden ennalleen asettaminen. Hän nojaa Apt.3:21:een, jossa sanotaan, että  taivaan piti omistaman hänet (Kristuksen) niihin aikoihin asti, jolloin kaikki jälleen kohdallensa asetetaan.  Lisäksi hän perustelee asiaa Jaak.5:17-18:n sanoilla  Elias oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin, ja hän rukoili rukoilemalla, ettei sataisi; eikä satanut maan päällä kolmeen vuoteen ja kuuteen kuukauteen. Ja hän rukoili uudestaan, ja taivas antoi sateen, ja maa kasvoi hedelmänsä. Tämän restauraation toteutumiseksi syntyy uusi apostolinen aalto.

Ensimmäisen tekstin asiayhteys puhuu kyllä Kristuksen tulemisesta, mutta ei seurakunnan olemuksesta siinä, vaan  juutalaisen kansan ja sen myötä koko ihmiskunnan ennalleen asettamisesta. Kun myös Israelin suhde Jumalaan on lopulta kunnossa, on kaikki ennalleen asetettu Jumalan suunnitelmassa. Toinen teksti ei koske lopunaikaa, vaan Elian rukous on siinä esimerkki tavallisen ihmisen rukouksen vaikuttavuudesta. Sitä ei voi liittää ”myöhäisemmän sateen” teologiaan  tai apostolisuuteen. Raamattu antaa lopun ajasta erilaisen yleisluonnehdinnan. Esimerkiksi lopun aikaa kuvatessaan Jeesus itse sanoi, että löytäneekö Hän tullessaan uskoa maan päältä. Ja Paavali kuvaa lopun aikaa itsekeskeisten ihmisten muotojumalisuuden ja luopumuksen ajaksi jne. (Luuk.18:8; 2.Tim.3:1-5). Uskon kuitenkin, että Jumala voi antaa suuriakin herätyksen ja hengen vuodatuksen aikoja, kuten Hän on ennenkin tehnyt vastauksina rukouksiin ja evankeliumin julistamiseen. Mutta en näe Raamatun perusteella syytä ajatella sen enempää uuden helluntain (1900- luvun alun historiallisen helluntailaisuuden opetuksen ja retoriikan mukaan) tai uuden apostolisen ajan olevan Raamatulla perusteltavissa.

Uusi apostolinen liike odottaa kuitenkin edellä luettujen tekstien perusteella uutta ”apostolisen hengen vuodatusta”, jota seuraa ”apostolinen aalto”. Tässä on jo käsitteellinen ongelma… pyhän Hengen vuodatus muuttuu apostolisen hengen vuodatukseksi, joka ei olekaan enää raamatullinen käsite. Cannistraci ajattelee, että ”koska Henkeä vuodatetaan ja koska Hän on apostolinen henki, niin apostolisen liikkeen on pakko syntyä”. Itse sanoisin, että Jumala valmistaa ja varustaa seurakuntaansa sadonkorjuuseen kuten apostolisena aikana ja koska Pyhää Henkeä vuodatetaan, niin Hän vaikuttaa samoja asioita kuin apostolisena aikana. Tarvitsemme uutta tuoretta Pyhän Hengen vuodatusta ja sitä seuraavaa evankelioimisen aaltoa. Väärä nimitys johtaa väärään fokukseen.

Mihin seurakunta tarvitsee apostoleja? Mihin tarpeeseen on toivottu tällaisen uuden asian tulemista? Taustalla on ajatus, että nykyinen seurakunta on aneeminen, sirpaloitunut ja kamppailee olemassaolostaan.  Tämä on totta ainakin osittain, ei kaikkialla. Kysymys on uuden liikkeen mukaan arvovallan (auktoriteetin) puutteesta ja siitä, että seurakunnassa ei ole isäntää, joka auktoriteetillään saisi asiat kuntoon. Cannistraci lainaa kirjassaan Bill Hamonia, jota hän nimittää ”kirkon johtavaksi profeetaksi”. Hamonin profetian mukaan ”täysi apostolinen auktoriteetti ennalleen asetetaan; Kristuksen asettama palvelusvirka ja tehtävä tunnistetaan ja hyväksytään laajalti koko kristillisessä maailmassa”.

Vaikka esim. Cannistraci ei tahdo korostaa apostoliuteen liittyvää kattavaa auktoriteettia, niin mielestäni juuri siitä on kysymys. Apostoli-käsitteeseen liittyy olennaisesti kysymys valtuutuksesta ja Jumalan valinnasta ja tämän johdosta poikkeuksellinen varustus tehtävään. Apostolit olivat Raamatun tekstien mukaan Kristuksen itsensä valitsemia tilanteessa, jossa ei ollut vielä mahdollista, että ihmiset olisivat valitsemisen tehneet. Ei ollut myöskään tiettyä opin sisältöä, ennenkuin Apostolit saivat sen Jumalalta ja puhuivat sen muille. Myöhemmät apostolien jälkeiset sukupolvet, jopa heistä heti seuraavat, eivät halunneet itselleen apostolin ”arvonimeä”. Näin esimerkiksi maineikas apostolinen isä, Apostoli Johanneksen opetuslapsi piispa Polykarpos.

Cannistraci tunnustaa eron ”kertakaikkisen apostoliuden” ja ”modernin apostoliuden” välillä. Mutta kuvatessaan apostolisuuden ilmentymistä nykyajassa hän kuitenkin ilmaisee, että apostolit toimivat suvereeneina henkilöjohtajina. Hänen mukaansa Apostolin työn hedelmä jää tämän itsensä alaisuuteen. Hänellä on oikeus nimetä seuraaja ja erottaa henkilöt, jotka eivät täytä hänen asettamiaan tai kokemiaan edellytyksiä työhön. Selasin netistä apostolisen liikkeen sivuja. Sieltä löysin kuvauksen ”apostolisen pastorin” oikeuksista paikallisen seurakunnan suhteen. Hänellä on oikeus palkata, erottaa, nimittää, kurittaa, panna nimitetty pois viralta, erottaa kapinalliset ja harhaoppiset seurakunnasta. Hän päättää, millä tavalla oppia ymmärretään ja sovelletaan paikallisessa tilanteessa. Tämä kuvastaa yksiselitteisesti suvereenia asemaa.

Näen tässä ajattelussa tien uusjakoon. Syntyy uusia yhteisöjä omia  hengellisiä ”firmoja”, joita ei hallitse yhdessä sovitut ”perustuslait”. Kirkko sirpaloituu ja heikkenee. Moderneillakaan apostoleilla ei ole muuta auktoriteettiä kuin Jumala. Apostoliksi tuleminenkin on vastaansanomaton prosessi. Kutsumus ja valinta tähän johtajuuteen koetaan ja toteutetaan profetioiden kautta tapahtumissa, jotka ovat irrallaan seurakuntien ja yhteisöjen elämästä. Näin syntyy apostolinen tietoisuus joka vahvistuu apostoliudeksi. Apostoli henkilönä on sitten kritiikin yläpuolella. Näin yhden ihmisen ajatukset, näkemykset ja ratkaisut ohjaavat ja perimmäisesti määräävät asioiden kulun. Tämä edellyttäisi todella samanlaista voitelua kuin ensimmäisillä apostoleilla oli. Siksi Cannistracin jako tuntuu teennäiseltä.

Näen tässä voimakkaita yksityisyrittäjyyden ja ajan hengen mukaisen riippumattomuuden piirteitä, jotka hengellisessä yhteisössä voivat osoittautua jopa äärimmäisen vaarallisiksi asioiksi. Uhkakuva korostuu, kun jatkaa Cannistracin ajatusten luotaamista. Hän luo myös uuden käsitteen ”apostoliset ihmiset”. Niitä ovat niitä, jotka ”tukevat ja ottavat osaa apostoliseen työhön, mutta jotka eivät itse ole apostoleita”. Hakematta tulee mieleen uuden eliitin muodostuminen, jossa tapahtuu lojaalisuuden siirto omasta yhteisöstä ja sen järjestyksestä muualle. Ajatellaan, että voidaan olla kyllä jäseniä jossakin, mutta sydämen tulee kuulua apostoliseen liikkeeseen ja sen määrittelemiin tavoitteisiin, painopisteisiin ja henkilöihin. Sieltä haetaan opetusta, näkemyksiä ja suuntaa ajattelulle. Omissa yhteisöissä eletään näennäiselämää. Tässä luodaan vääjäämättä jakautumista seurakuntien sisään uuden yhtenäisyyden sijasta.

Cannistraci kuvaa apostolisia seurakuntia. Ne hyväksyvät ja ovat yhteydessä tämän päivän apostoleihin ja ovat aktiivisia erilaisten apostolisten toimintojen suhteen. Myös seurakuntien kohdalla uusi lojaalisuus vie näennäistoimintaan toisaalla. Henkiset ja ajalliset resurssit hyödyttävät jotakin muuta kuin omaa seurakuntaa tai kirkkokuntaa.  

Kaikkea yhteistyöpyrkimystä ei voi kuitenkaan tulkita negatiivisesti. Kaikki yhteydet eivät toteudu oman yhteisön, seurakunnan piirissä. On olemassa tervettä  avoimmuutta ja tarvetta laajempaan verkostoitumiseen. Edellä kuvatut teologiset syyt olla lojaali johonkin muuhun, kuin omaan ”perheeseen” on mielestäni kuitenkin tuomittavaa ja moraalitonta! En voi olla vain ”muodollisesti” naimisissa ja todellisesti rakastaa ja kunnioittaa omaan perheeseen kuulumatonta henkilöä ja sitoutua hänen tarkoitusperiinsä. Tätä kutsutaan uskottomuudeksi.

Tässä on kysymys myös valtuutuksesta Jumalan valtakunnan työhön. Onko yhteisön antama valtuutus myös Jumalan valtuutusta. Näin pitäisi olla! Jotkut asiat eivät kuitenkaan täsmää, koska näin ei koeta ja ehkä tästä on noussut tarve koko kristillisen kirkon johtajuuden ja vaikuttajien uusjakoon. Samalla kun torjumme ajatuksen uusapostolisuudesta, on muistettava, että Jumalalla on ollut ja on valta siirtää jonkun seurakunnan lampunjalka syrjään. Mekin voimme näennäisesti jatkaa Jumalan työtä ja säilyttää ulkonainen muoto. Jumalan vastaus tähän ei ole uusapostolisuus, vaan Raamattu sanoo, että meidän tulisi ahkeroida ja tehdä parannus, jotta voimme jälleen olla kanavia Hänen käytössään.  Seurakunnan elämää yleensä ja sen johtamista erityisesti on mielestäni uudistettava ylilyöntejä ja turhautumista välttääksemme enemmän raamatulliseen, lahjaperusteiseen suuntaan. Johtajillekin on annettava mahdollisuus johtamiseen. Pyhän Hengen suoranaiselle vaikutukselle on myös annettava suurempi tila ja merkitys.

 

Simo Lintinen

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston rehtori.