Ajankohtaisia ajatuksia arkistosta 2/4 - Millaisia piirteitä sisältyy uusapostoliseen liikeeseen? (osa 1)

8.4.2016


Simo Lintinen

Suomen teologisen opiston rehtori Simo Lintinen on pohtinut ajankohtaisia asioita lukiessaan kolme mielenkiintoista kirjaa (Useiden kirjoittajien kirjoittama Koetelkaa kaikki, Tapani Suonnon Kuinka tunnistaa eksytys sekä hyvän ystävänsä Cai Talvion kirjan Kärsimyksen ja kirkkauden välissä)Nyt keskustellaan karismaattisuudesta erityisesti sosiaalisessa mediassa. Yksi aihe on apostolisuus tai uusapostolisuus ja sen seurauksena pyrkimys kristillisen kentän uusjakoon. Simo muisti kirjoittaneensa aiheesta neljä kirjoitusta 16 vuotta sitten Suomen viikkolehteen. Olkoon nämä arkistosta löydetyt ajatukset Simo Lintisen osuutensa käynnissä olevaan keskusteluun uusapostolisuudesta.

Tämä on neliosaisen sarjan toinen kirjoitus. Ensimmäinen kirjoitys löytyy täältä. Kirjoitussarjan pääsivulle pääset täältä.

Tarkastelemme uusapostolista liikettä. Uusapostolinen liike vetoaa ajatukseen uudesta aikakaudesta ja siihen että kirkkokuntien aika on ohi. Uusapostolisen liikkeen retoriikka luo mielikuvia ajatuksiensa arvovaltaisuudesta ja jumalallisesta alkuperästä. Liikkeen piirissä syntynyt ajattelu tulee toteutuessaan synnyttämään perinteisten rakenteiden ulkopuolella toimivia uudenlaisia rakenteita. Sosiaalinen tilaus autoritäärisille liikkeille on olemassa, kun äärimmilleen viety demokratia on osoittautunut kyvyttömäksi vastaamaan ajan ja seurakuntienkin toiminnan haasteisiin.

Millaisia piirteitä sisältyy uusapostoliseen liikeeseen?  Liike ei ole yhtenäinen. Myöskään ne toiveet ja tasapaino, johon jossakin pyritään eivät toisaalla toteudu. Siksi on tärkeä kysellä, mitä kaikkea uusi ajattelu mahdollistaa sellaisessa ympäristössä, josta tasapaino ja harkintakyky puuttuvat ja jossa tätä ajattelua käytetään omien kätkettyjen tai tyydyttämättömien tarpeiden tyydyttämiseksi eikä Jumalan valtakunnan parhaaksi.

Peter Wagner tuo esille 9 piirrettä, joilla hän kuvaa uusien apostolisten seurakuntien olemusta. Hänen peruskysymyksensä on, että onko niillä seurakunnilla, jotka ovat epätavallisen siunattuja, mitään yhteisiä piirteitä? Hän kartoittaa toimivien ja menestyvien seurakuntien ominaisuuksia, luetteloi niitä ja kutsuu niitä apostolisuuden piirteiksi. Punaisena lankana näyttää olevan kaiken sellaisen uuden tunnistaminen, jolla ei ole suoranaista suhdetta kirkkokuntien ja seurakuntien perinteeseen. Asiat, joihin hän kiinnittää huomiota, ovat todellisia ongelmakohtia, mutta se että niitä kutsutaan apostolisiksi piirteiksi on kyllä mielivaltaista.

1. Uusi nimi

Ensimmäinen piirre on seurakunnan valitsema uusi nimi. Apostoliset seurakunnat lähtevät ”uuden viinileilin” ajattelusta. Uusi elämän sisältö vaatii kokonaan uuden rakenteen. Seurakunnan identiteetti ei nouse menneisyydestä, vaan nyt-hetkestä ja tulevaisuudesta.

On totta, että seurakunnat, jotka itse ovat pohtineet omaa olemustaan ja tehtäväänsä ovat menestyneempiä kuin ne, jotka jatkavat sitä tiedostamatta. Nimi liittyy tähän pohdintaan. Nimi on ensimmäinen ja toistuvasti ojennettu käyntikortti, joka antaa ensivaikutelman siitä, millaisen yhteisön kanssa ollaan tekemisissä. Nimi parhaimmillaan heijastaa seurakunnan olemusta ja perusarvoja. Mutta että tässä olisi kysymys apostolisuudesta herättää mieluummin kysymyksen kuin vastaa siihen. Se että seurakunta valitsee oman nimen, voi kyllä viestittää myös tarvetta irroittatua perinteestä. Tämä ehkä ohjaa Wagnerin ajattelua tässä yhteydessä.

2. Uusi auktoriteettirakenne

Toinen piirre on uusi auktoriteettirakenne. Uusi johtajuusnäkemys näyttää olevan hyvin keskeinen koko liikkeen piirissä. Se ei koske vain apostoleja vaan kaiken tason johtajuutta. Ajatellaan, että Pyhä Henki delegoi suoraan hengellistä kykyä ja arvovaltaa valitsemilleen henkilöille. Samanaikaisesti taustalla näyttää olevan perusvirtaus, että suurin osa nykyisistä johtajista on ihmisten, mutta ei Pyhän Hengen valtuuttamia. Kansanvaltaisuus muuttuu suoraan Jumalalta saaduksi arvovallaksi. Lailliset rakenteet vaihtuvat suhteiden synnyttämiin uusiin rakenteisiin, jotka muodostuvat apostolisen auktoriteetin kautta. Apostolit nimeävät seuraajansa ja delegoivat omaa valtaansa ohi päättävien elinten tai seurakunnan.

Auktoriteettikysymyksen yhtenä sovelluksena nähdään myös pastorien rooli enemmän johtajina kuin seurakunnan työllistäminä työntekijöinä. Liikkeessä koetaan uuden luottamuksen herääminen pastoreihin johtajina.

Tähän ajatukseen on oikeustusta tietyssä määrin, mutta mielestäni vahva yksipastorisysteemi heikentää seurakuntaa. Uuden testamentin apostolit eivät milloinkaan toimineet paikallisen seurakunnan paimenina. Siksi apostolien toimintaa kuvaavista raamatunkohdista ei voi suoraan soveltaa malleja pastoriuteen. Ei ole apostolista pastoriutta! Tässä käsitteet sekoittuvat. Pastorien työ on ensisijaisesti paimenuutta, joka kohdistuu ihmisiin. Paimentamisen pääasiallinen väline ei ole päätöksenteko tai organisaation johtaminen vaan puhe – keskustelu ja julkinen opettaminen. Uusi testamentti tuntee johtajuudenkin, mutta se ei välttämättä yhdisty pastoriin ja hänen armoitukseensakaan. Johtajat voivat olla eri henkilöitä.

3. Uusi johtajien koulutus

Kolmantena liikkeen ominaispiirteenä nähdään uusi johtajien koulutus. Perinteisesti johtajat tulivat raamattukouluista ja teologisista seminaareista. Nyt johtajat nousevat omasta piiristä. Heitä koulutetaan seurakunnan yhteydessä suoraan ”apostolien jalkojen juuressa” paikallisessa yhteydessä. Tässä hutkitaan, ennen kuin tutkitaan.

Tietty kritiikki perinteisiä koulutusmuotoja kohtaan on kyllä paikallaan. Joissakin tapauksissa tällainen omassa paikallisessa seurakunnassa toteutettava malli saattaa olla hyvä. Se toimii sellaisissa seurakunnissa, joissa on resursseja; opettajia ja kapasiteettia koulutuksen järjestämiseen. Tällainen opetustoiminta saattaa kuitenkin avartamisen ja ymmärryksen lisäämisen sijasta siirtää eteenpäin kouluttajien paikallista kapeaa ja puutteellista näkökulmaa ja siten rajoittaa valtakunnan työtä. Tässä saattaa piillä lahkolaistumisen vaara rakentavan kritiikin puutuessa.

Uusien apostolisten koulujen perustamisessa on jo nähtävissä, että ne eivät toimi yllä esitetyllä paikallisella periaatteella. Apostolisuus ja sen vaikutus tahdotaan ulottumaan laajemmalle. Koulujen ohjelmat, pienin muutoksin kuitenkin, vastaavat perinteisiä raamattukouluja ja seminaareja. Opiskelijoitakin etsitään laajalti samoin periaattein. Myös akateemista vastaavuutta etsitään. Näin kehä sulkeutuu. Tulokseksi jää, että ainoastaan kouluttajat ja koulutuspaikat ovat vaihtuneet. Ehkä tämä muutos olikin se mitä toivottiin. Apostolisuusajatuksella perustellaan muutosta. Oikeat ”voidellut” ihmiset saadaan näin vaikuttajiksi. Aika näyttää, mikä pitkän tähtäimen vaikutus on kirkon laajempaan uudistumiseen ja kristillisyyden vaikuttavuuteen.

4. Toiminnan luominen tulevaisuuden mukaan

Neljäntenä seikkana Wagnerin mukaan uudet apostoliset seurakunnat luovat toimintansa tulevaisuuden mukaan, eivätkä etsi hyväksyntää perinteistä, kuten kirkkokunnat. Perinteisissä kirkkokunnissa entisten, jopa edesmenneiden johtajien mielipiteitä pidetään ainakin lähes apostolisina ja niihin vedotaan arvovaltaisina, mutta uusissa nykyisten toimivien johtajien. Molempien suhteen toimii henkilöauktoriteetti, joka mielestäni tulisi kyseenalaistaa. Meillä on Lutherit ja Salmensaaret. Heitä on hyvä kuunnella, mutta ei korottaa asemaan, joka heille ei kuulu.

Mielestäni tällaiset muutokset on selitettävissä ilman apostolisuuden leimaa. Taustalla saattaa olla ajatus siitä, että eri tehtävissä on toiminut vääriä henkilöitä, joilla ei ole niihin hengellistä lahjaa ja valtuutusta. Tässä olisiksi mielenkiintoinen keskustelun aihe; kuka saa ottaa osaa jumalanpalveluksien toteuttamiseen ja millä edellytyksillä? Suuret laitoskirkotkin etsivät jumalanpalveluksiinsa sisältöä ja monipuolisuutta. Uskon, että sekä muutospaine että toteutetut muutokset on kuitenkin selitettävissä kulttuurin luomilla uusilla haasteilla ja niiden synnyttämästä välttämättömyydestä.

Vielä lisäksi Wagner kirjaa neljä liikkeen tunnuspiirretta, nimittäin erilaisen rukouksen, uuden talousajattelun, johon suoraan vaikuttaa johtajien velvoittava opetus, uusi ulospäin suuntautuminen ja viimeiseksi Pyhän Hengen suoranaisen yliluonnollisen toiminnan odottaminen ja sen salliminen. Sanomattakin on selvää, että näiden liittäminen tai ehdollistaminen apostolisuuteen ontuu käsitteellisesti.

Näistä lisää seuraavassa kirjoituksessa

Arviointia

Wagnerin kuvaus uusapostolisuudesta tuo esille monia seurakunnan elämää koskevia muutoksia, jotka mekin tunnistamme ilman, että kutsumme muutosta apostoliudeksi. On kysymys siitä, mitkä seikat tunnistamme muutoksien syiksi. Onko tapahtunut jokin uusi merkittävä Jumalan (pelastus-) historiallinen vaikutus, jota Wagner ja muut liikkeen edustajat kutsuvat apostoliudeksi, vai ovatko muutokset syntyneet muutoin. Ajattelen, että Jumala antaa viisautta seurakunnille elää kussakin ajassa. Yllä olevan muutoksen toteaminen ei pakota uuden ajattelun omaksumiseen. Wagnerin menetelmä on ongelmallinen ja vielä ongelmallisemmaksi sen tekee, että nämä seikat hän kuvaa uudeksi apostolisuudeksi, jolloin hän kirjaa liikkeen nimiin paljon sellaista, jota vastaan ei voi sanoa, mutta jolla ei ole apostolisuuden kanssa mitään tekemistä. Hän antaa syntyneelle liikkeelle pisteet kaikesta mikä kristillisyyden piirissä toimii ja menestyy. Asiat eivät kuitenkaan johtuneet apostoliudesta, vaan näille asioille Wagner tutkijana antoi jälkeenpäin tällaisen nimityksen. Samalla hän irroitti apostolisuuskäsitteen alkuperäisestä raamatullisesta merkityksestään.

Lisäksi, osa ylläkuvatuista piirteistä on selkeästi vaihtoehtoisia. Seurakunnan toimivuus ei ole välttämättä kiinni joistakin yllä esitetyistä seikoista. Sen on historia selkeästi osoittanut. Toiset muuttuneet seikat taas ovat järkevää vastausta yhteiskunnan ja ihmisten elämäntavan ja arvostusten muutoksiin. Ne yhteisöt menestyvät, jotka ottavat vakavasti sosiaalisen muutoksen, oli ne sitten seurakuntia tai muita yhteisöjä. Liikkeen teesit nostavat esiin tärkeitä kysymyksiä, joista meidän tulee oppia  ja joihin meidän tulee kiinnittää huomiota.

Mielestäni auktoriteettikysymys ja valtuutus Jumalan valtakunnan työhön on keskeisin ja samalla huomionarvoisin asia. Se on koko liikkeen ytimessä. Sitä tahdotaan yhtäältlä vähätellä ja toisaalta myöntää että myös vanhoissa rakenteissa voidaan  seurakuntaa uudistaa enemmän raamatulliseen lahjaperusteiseen suuntaan. Kuitenkin valitun johtajuuden rinnalle nousee tämän ajattelun perusteella ”todellinen karismaattinen johtajuus”, joka vääjäämättömästi kilpailee vallallaolevan kanssa. Kenet Jumala valtuuttaa, miten ja mihin?  Näitä kysymyksiä joudumme syvemmin pohtimaan.

 

Simo Lintinen

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston rehtori.

(Apostolista liikettä koskeva lähde: C Peter Wagnerin The New Apostolic Churches, Regal 1998).