Ajankohtaisia ajatuksia arkistosta 1/4 - Mistä on kyse uusapostolisessa liikkeessä?

30.3.2016


Simo Lintinen

Suomen teologisen opiston rehtori Simo Lintinen on pohtinut ajankohtaisia asioita lukiessaan kolme mielenkiintoista kirjaa (Useiden kirjoittajien kirjoittama Koetelkaa kaikki, Tapani Suonnon Kuinka tunnistaa eksytys sekä hyvän ystävänsä Cai Talvion kirjan Kärsimyksen ja kirkkauden välissä)Nyt keskustellaan karismaattisuudesta erityisesti sosiaalisessa mediassa. Yksi aihe on apostolisuus tai uusapostolisuus ja sen seurauksena pyrkimys kristillisen kentän uusjakoon. Simo muisti kirjoittaneensa aiheesta neljä kirjoitusta 16 vuotta sitten Suomen viikkolehteen. Olkoon nämä arkistosta löydetyt ajatukset Simo Lintisen osuutensa käynnissä olevaan keskusteluun uusapostolisuudesta.

Tämä on sarjan ensimmäinen kirjoitus. Kirjoitussarjan pääsivulle pääset täältä.

Karismaattisen kristillisyyden piirissä on viime aikoina alettu puhua viiden palvelusviran tähdellisyydestä ja erityisesti apostolisuuden uudelleen löytämisestä (Ef.4:11 ja 1.Kor. 12:28 mukaan). On aivan syystäkin vakavasti etsitty avainta länsimaisen kristillisyyden dynaamisuuden uudellen löytämiseksi. Tällöin katse on käännetty Uuden testamentin kuvaamaan alkuseurakunnan tilanteeseen. On havaittu, että UT:n mainitsemista seurakunnan johtamisviroista on vuosisatojen aikana jäänyt huomiotta apostolin ja profeetan virat. Samassa yhteydessä esille tulevat evankelistan, paimenen ja opettajan virat on tunnustettu ja hyväksytty seurakunnan viroiksi. On alettu tutkia, löytyisikö tästä syy länsimaisen seurakunnan tai Kristuksen kirkon heikkouteen.

Erityisesti viime aikoina on Fullerin Teologisen Seminaarin professori ja missiologi C. Peter Wagner nostanut esille ajatuksen apostolisuudesta. Hän toteaa, että seurakunnan on nytkin tunnistettava kaikki ne Jumalan suunnitelmassa sille kuuluvat henkilölahjat, apostolisuus mukaan luettuna, voidakseen toimia ensimmäisen vuosisadan dynaamisen ja voittavan mallin mukaan.

Lähes itsestään selvänä tosiasiana näyttää taustaksi hahmottuvan ajatus, että kirkkokuntien aika on ohi. Apostolisen liikkeen ajatellaan olevan kirkkokuntien jälkeinen liike. Esipuheessan David Cannistrasin kirjaan Apostolin lahja ”The Gift of Apostel”, Wagner sanoo, että 1990-luvulla viidessä maanosassa nopeimmin kasvaa kristillisyyden osa, jota on alettu kutsua ”kirkkokuntien jälkeiseksi liikkeeksi” ”postdenominational movement”. Tämä ennakko-olettamus näyttää tulevan esille myös yleisemmin muissakin yhteyksissä. Mutta mitä tulee ”apostoliseen liikkeeseen” tai kirkkokuntien tulevaisuuteen, on tämän ennakko-olettamuksen hyväksymisellä tai hylkäämisellä ratkaiseva asema. Jos kirkkokuntien aika on todella ohi, niin sen seurauksena on luonnollisesti olemassa tyhjiö, jonka Jumala täyttää herättämällä uuden valtavirran. Ja jos näin on, jää kirkkokunnille vähempimerkityksinen rooli Jumalan kanavoidessa siunauksensa ja voimansa uuden uoman kautta. Tässä olisi kysymyksessä uusjako, jota ei voi sivuuttaa vain olan kohautuksella. Kysymys on, että onko Jumala todellisesti ja ensisijaisesti myös meidän kanssamme vai ei?

Toisena taustana liike toteaa länsimaisen kristillisyyden aneemisuuden ja tehottomuuden ja että ainoastaan jonkinlainen radikaali murros voi muuttaa tilanteen. Täksi murrokseksi liike näkee uuden apostolisuuden nousun. Jaamme luonnollisesti tämän huolen liikkeen kanssa ja tunnustamme epäonnistumisemme, mutta on kysyttävä kuitenkin syvempiä kysymyksiä ja arvioitava apostolisen liikkeen edellytyksiä, ennenkuin voimme omaksua saman katsantokannan. Onko tietyn tehtävän kuvaukseen käytetty kreikkalaisperäinen nimitys ”apostoli” avain vai voidaanko ajatella, että dynaamisuus on löydettävissä ilman tätä? Tässä yhteydessä on hyvä jo alussa huomauttaa, että apostolisen liikkeen edustajat eivät halua edistää sitä, että joku nimittää itsensä apostoliksi ja vaatii sen perusteella asemaa tai erityistä arvovaltaa. Semantiikan takaa voi siis löytyä yhteisen huolenaiheen lisäksi myös yhteisiä ratkaisuja. Siksi on hyvä tutkia uuden liikkeen löytämiä näkökulmia ja oppia myös niistä.

Miten tähän on tultu? Liikkeen piirissä nähdään, että Jumala on toiminut uskonpuhdistuksen jälkeen vaiheittain neljän vuosisadan ajan. Eri vaiheissa Jumala on käsitellyt tiettyjä kristillisen kirkon tai seurakunnan puutteita. Varsinaisen uskonpuhdistuksen aikana 1500-luvulla nousi esille vanhurskauttaminen uskon kautta ilman lain tekoja ja ansaittuja meriittejä Jumala edessä. Mutta Lutherin ja muiden reformattoreiden työ nähdään vain osana prosessia, joka luo perustaa seuravalle vaiheelle Jumalan ennalleen asettamistyössä. Reformaation ymmärretään olevan todellinen Jumalan työ, jonka tarkoitus oli saattaa seurakunta lähemmäksi sen alkuperäistä asemaa.  Mutta tämä vaihe ei vielä johtanut toivottuun lopputulokseen.

Toisena vaiheena nähdään pyhitystä korostava aika, joka saksalaisen pietismin vaikutuksesta laajeni sekä Englantiin että Pohjois-Amerikkaan 1700-luvun lopusta alkaen koko 1800-luvun ajan. Tässä liikeessä vaikutti ensisijaisesti anglikaanipappi John Wesley ja hänen jälkeensä suurten herätysten julistajat kuten Charles Finney, John Whitfield ym. Tässä vaiheessa koettiin jo tiettyjä seuraavan vaiheen kokemuksia, mutta tämän vaiheen tarkoituksena oli ennalleen asettaa uskovan henkilökohtainen suhde Jumalaan. Pyhä elämä korostui. Mutta tämäkin herätystoiminnan vaihe on nähty yhtenä valmistavana vaiheena sille, mitä tuleman piti.

Kolmanneksi vaiheeksi nähdään 1900-luvun alun helluntailiikkeen synty. Tässä uuden apostolisen liikkeen mukaan ennalleen asetettiin karismaattiset lahjat ja täysi evankeliumi. Täysi evankeliumi määritellään sanomaksi siitä, että Jeesus on pelastaja, parantaja, Pyhällä Hengellä kastaja ja tuleva kuningas. Tämäkin liike nähdään kuitenkin vain välivaiheena, joka valmistaa seurakuntaa lopulliseen ennalleenasettamiseen, jossa seurakunnan kaikki viisi johtamisvirkaa (tai hallitsemisvirkaa engl. governing) on käytössä.

Pienenä huomautuksena sanon, että mielestäni kuitenkin nimenomaan helluntailiike jo alussa korosti koko alkuperäisen kristillisyyden voimaan saattamista Pyhän Hengen suoranaisen työn kautta ilman, että sille oli nähtävissä kirkkohistoriallisia juuria. 1900-luvun alun helluntailiikkeen identitetti nousi vahvasti ajatuksesta, että Jumala on ennalleen asettamassa apostolista kristillisyyttä suoranaisen Pyhän Hengen vaikutuksen kautta. Tämä tulee esille mm. niistä nimistä, joita helluntailaisuuden alussa annettin seurakunnille ja lähetysjärjestöille. Esimerkiksi Azusa kadun lähetys oli nimeltään ”Apostolinen uskon lähetys” (The Apostolic Faith Mission). Uskottiin myös, että vuosisatojen jälkeen Jumala teki uudelleen jotain sellaista, mitä oli ollut vain alkuseurakunnassa. Puhuttin uudesta Helluntaista (tästä liikkeen nimikin), myöhäisemmän sateen kansasta jne. Kokemus omasta tilanteesta tulkittiin aidosti siten, että uusi aikakausi oli koittanut. Silloisessakin tilanteessa korostui, että liike oli nimenomaan Jumalan suvereenisti synnyttämä, eikä ollut osa kirkkokuntien toimintaa. Vasta myöhemmin tämä liike muodosti kirkkokuntia – vaikka Suomessa ei vieläkään!

Joka tapauksessa uusi apostolinen liike korostaa vuosisadan alun liikettä arvioidessaan, että siinä nimenomaan hengelliset lahjat ennalleen asetettiin. Lisäksi he tulkitsevat historiaa siten, että 1950-luvulla Jumala ennalleenasetti evankelistat. Amerikassa toimi silloin suuri määrä joukkoevankelistoja, joiden toiminnan vaikutus on kiistaton.  1960 ja -70 luvut olivat pastorien ja opettajien erityistä aikaa. Lisäksi he näkevät, että 1980-luku sai todistaa profeetallisuuden ennallenasettamisen ja nyt on vuorossa apostolisuus, joka on Jumalan ennalleenasettamisuunnitelman viimeinen vaihe. Ajatellaan, että tämän toeteutusessaan hyödyttää seurakuntaa siten, että se on alkuseurakunnan tapaan eheä ja valmis viimeisiin haasteisiin ja Kristuksen paluuseen, jota edeltää ”kaiken ennalleen asettaminen”. Tässä vedotaan Apt.3:21:een.

Voidaanko kehitys nähdä toisin?

Voidaanko siitä, mitä Jumala on tehnyt vetää muita johtopäätöksiä?

Seuraavassa kirjoituksessa tarkastelemme liikkeen kuvaaman uuusapostolisuuden siältöä ja uusapostolisten seurakuntien olemusta ja kolmanneksi arvioimme sen kielteisiä ja myönteisiä puolia – millaisia mahdollisuuksia ja vaaratekijöitä uusi ajattelu sisältää.

Simo Lintinen

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston rehtori.