Raamatun haastavat kohdat 4/22 - Vihainen Jumala

5.11.2015


Tomi Vaahtera

Edellinen kirjoitus >>

Seuraava kirjoitus >>

Kirjoitussarjan pääsivu >>

Kaikki meistä ovat joskus painiskelleet Raamatun haastavien kohtien kanssa. Kirjoitussarjassa Suomen teologisen opiston opettajat jakavat omaa pohdintaansa ja kamppailuaan jakeiden kanssa, joihin ei välttämättä löydy lopullista oikeaa tulkintaa, mutta joista voimme silti oppia jotakin Jumalan tahdosta meitä kohtaan.

Tämänkertainen haasteemme löytyy Vanhasta testamentista, Nahumin kirjasta kohta 1:2–8.

Monet meistä ovat joskus saattaneet pohtia Vanhan testamentin välittämää jumalakuvaa.  Joissakin kohdissa, kuten tekstissämme, kuva Jumalasta tuntuu olevan tyystin erilainen kuin Uudessa testamentissa. Jaakob kuitenkin kirjoittaa, että Jumalan ”luona ei ole muutosta eikä varjoakaan vaihtelusta” (Jaak. 1:17).

Miten siis Nahumin kuvaus Jumalasta kiivaana kostajana pitäisi ymmärtää kristityn näkökulmasta? Tässä artikkelissa hiukan raapaisen tekstin pintaa.

Väkivaltaa ja sortoa

Nahumin kirja on kirjoitettu todennäköisesti 600-luvun jälkipuoliskolla eKr. Sen päällekirjoitus antaa kirjalle sen otsikon: ennussana Niinivestä.

Niinive oli Assyrian suurvallan pääkaupunki ja tässä ennustuksessaan Nahum kuvaa kaupungin tuhoa, joka toteutui 612 eKr. Kirja on siis tuomioprofetia Niinivelle (ja samalla Assyrian suurvallalle) ja lohdutuskirja Juudalle (2:1).

Tekstimme jaejakso 1:2–8 on heprealaisessa Raamatussa ns. alfabeettinen psalmi eli jokainen rivi alkaa aakkosten mukaan pientä alkurivien poikkeusta lukuun ottamatta.

Nahumin tekstissä käytetyt ilmaisut ovat tyypillisiä heprealaisessa runokielessä. Samalla ne antavat vahvan kuvan Jumalasta, joka on oikeudenmukainen ja tuomitsee Assyrian sen väkivallan ja sortopolitiikan tähden. Juudan kansa saa armon Jumalansa silmissä.

Syliin kädet ojossa

Sain oivalluksen tästä Jumalan kuvan paradoksaalisuudesta, kun eräänä päivänä menin hakemaan nuorempaa poikaamme päiväkodista. Tullessani pihalle poika juoksi suoraa päätä syliini kädet ojossa. Hän oli iloissaan nähdessään minut, välillä vihastuvan isänsä. Olen kuitenkin osannut näyttää pojilleni myös rakkaudellisemman puolen itsestäni. Kaikessa kiivaudessani voin olla myös hyvä, turvallinen ja lempeä.

En ole jakomielitautinen, jos löydän itsestäni sekä vihaisen että lempeän puolen. Olen edelleen sama ihminen.

Tietenkin kuva on hyvin vajavainen, kun puhumme Jumalasta, joka ei muutu ja joka ei ole skitsofreeninen niin kuin jotkut väittävät. Mitä tulee otsikkoon, niin Jumala on ”vihainen” syntiin nähden, mutta armahtavainen ja laupias niille, jotka turvaavat häneen.

 

Tomi Vaahtera

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston opettaja.