Kuppikuntaisuus heikentää evankeliumin leviämistä

13.6.2015


Elina Rautio

Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu Ristin Voitossa.

Suomen teologisen opiston rehtori Simo Lintinen vaalii Raamatun tuntemusta mutta välttää oikeaoppisuutta. – On vaikea uskoa, että kukaan inhimillinen ihminen olisi löytänyt koko totuuden. 

Simo kaipaa nähdä Jumalan valtakunnan moninaisuutta omassa kirkkokunnassaan ja erilaisissa kristillisissä liikkeissä.

Suomen Vapaakirkko on syntynyt allianssiliikkeenä, jolle kristittyjen yhteys oli tärkeä toimintaperiaate. Herätyksen kokeneet pitivät tärkeänä, etteivät erilaiset opilliset näkemykset olisi esteenä yhteistyölle.

Vaikka allianssitoiminta kariutui, näkyy alkuaikojen henki edelleen liikkeen toiminnassa ja teologiassa.

– Korostamme vakaumuksellisuutta Raamatusta nousevissa pääasioissa, jotka ilmenevät apostolisessa uskontunnustuksessa ja reformaation perinteessä. Vanha vapaakirkollisuus ei kuitenkaan lähde ajatuksesta, että pitäisi olla vahva kirkkokuntaidentiteetti. Meitä on jopa syytetty siitä, ettei teologista särmää ole riittävästi, Vapaakirkon omistaman Suomen teologisen opiston rehtori Simo Lintinen kertoo.

– Kannatamme sekä liikkeen sisällä että ulkopuolella periaatetta, jonka mukaan kristityillä pitäisi olla pääasioissa ykseys, sivuasioissa vapaus ja kaikissa asioissa rakkaus.

Moninaisuus on rikkautta

Lintinen edustaa näkemystä, jonka mukaan erilaiset järjestäytymismuodot ja seurakunnat ovat rikkaus: yhdessä moninaiset uskovien yhteisöt pystyvät levittämään Jumalan valtakuntaa tehokkaammin.

Vapaakirkollisuus lähti liikkeelle nuorten teologien ja muiden aktiivien vähemmän järjestäytyneenä toimintana. Lintinen näkee kuitenkin, että tietyssä mielessä seurakunta- ja kirkkokuntarakenteet ovat jopa välttämättömiä.

– Kaikki inhimillinen toiminta tarvitsee yhteisiä rakenteita ja sopimuksia. Samoin ihminen kaipaa identiteetin muotoutumiseen kosketuspintaa, johon pystyy samaistumaan. Käytännön kannalta on parempi, että ne toimivat yhdessä, jotka ymmärtävät perusasiat samalla tavalla.

Kirkkokunnat ja niihin liittyvät ”-laisuudet” ja ”-läisyydet” saattavat kuitenkin toimia Jumalan valtakunnan kokonaisuutta vastaan, mikäli niistä tulee toisensa poissulkevia heimoja. Lintinen kuvaa heimolaisuutta kristillisyydeksi, joka määrittelee olemassaolonsa historian perusteella, hakee turvallisuutta samalla tavalla ajattelevien seurasta ja arvostelee toisenlaisia näkemyksiä.

– Kaikki oikeassa olemisen korostus ja vaatimus oikean opin omaksumisesta on tätä heimolaisuutta, joka kaventaa jotain siitä kaikesta rikkaudesta ja näkökulmien moninaisuudesta, joka sisältyy Jumalan valtakuntaan.

Korintin tauti

Ihmisillä on sisäsyntyinen taipumus luoda erilaisia puolueita ja heimoja. Paavalin kuvaama Korintin seurakunnan tilanne on siitä malliesimerkki. Seurakunta oli jakautunut puolueisiin, jossa toiset olivat Apolloksen, toiset Keefaan ja toiset Paavalin puolella. Vielä yksi ryhmä väitti olevansa ainoastaan Kristuksen seuraajia.

– Heimolaisuutta leimaa asenne, jossa uskova määrittelee sen, mitä hän on, jostain vähemmästä kuin Kristuksesta itsestään ja hänen seuraamisestaan. Korintissa ihmiset ihannoivat eri julistajia jopa niin paljon, että se synnytti vihamielisyyttä niitä kohtaan, joiden mieltymykset olivat toisenlaisia, Lintinen selostaa.

”Korintin tautia” on havaittavissa myös nykypäivän seurakuntaelämässä. Huomaamattomimmillaan se esiintyy asennetasolla: ajatuksena omasta oikeassa olemisesta ja muiden tarpeesta muuttua. Oikeaoppisuus voi ilmetä myös esimerkiksi seurakuntakulttuurin ja musiikkityylin hengellistämisenä ja pyrkimyksenä yhtenäistää jumalanpalvelustavat.

– Omassa liikkeessämme esimerkki tästä voisi olla taannoin reilun vuosikymmenen kestänyt henkinen jännite hengellisen laulukirjan ja kalvojen käytöstä jumalanpalveluksissa. Siellä missä tämänkaltaisia erityispiirteitä korostetaan ja tehdään niistä luovuttamattomia, alkaa elämä kapeutua ja visio Jumalan valtakunnasta hämärtyä.

Kirkkokuntien synty

Simo Lintinen näkee, että uskonpuhdistus antoi lisäpontta heimolaisuudelle. Luther ei varmaankaan aavistanut, että samalla kun roomalais-katolisen kirkon Raamatun yläpuolelle asettuva arvovalta murrettiin, syntyi uusia ongelmia.

– Kun Raamattua alettiin painaa, kuka tahansa pystyi lukemaan sitä. Mahdollisuus erilaisten kuppikuntien ja korostusten syntymiseen kasvoi, ja alkoi syntyä erilaisia kirkkokuntia.

Tämän jälkeen lukuisat kristityt ja teologit ovat sanoneet lukevansa Raamattua ”niin kuin se on kirjoitettu” – ja tulleet erilaisiin johtopäätöksiin.

– Alkuseurakunnalle riitti uskontunnustukseksi se, että Jeesus on Herra, muu oli vaihtotavaraa. Jeesuksen herraus toteutui Pyhän Hengen todellisen vaikutuksen kautta. Oli yksi usko, yksi Herra ja yksi kaste. Tärkeää ei ollut kasteen muoto vaan uusi elämä Kristuksessa.

Valtakunta-asenne

Lintisen määrittelemän heimolaisuuden vastakohta, ”valtakunta-asenne”, tarkoittaa sitä, että kristillisen uskon keskus säilyy kirkkaana, mutta reuna-alueilla löytyy laajaa hyväksymistä ja toisen näkemysten kunnioittamista.

– Valtakunta-asenne näkee kokonaisuuden. Se hyväksyy moninaisuuden ja näkee sen rikkautena. Seurakunnassa se tarkoittaa aitoa iloa erilaisuudesta, jonka Pyhä Henki synnyttää jakaen kullekin armoaan niin kuin tahtoo, Lintinen selventää.

Tämä Paavalin edustama yhteyteen haastava malli edellyttää Jumalan valtakunnan ytimen ymmärtämistä sekä kykyä erottaa muoto ja sisältö toisistaan.

– Tällöin ei ole merkityksellistä, mitä lauluja laulamme, mistä opuksesta ja millä nuotilla, vaan sydämen asenne, jota voidaan ilmaista tänään näin ja huomenna noin.

On vain yksi seurakunta

Korintin seurakunnan kohdalla Paavali torjui heimolaisuuden Jumalan valtakunnan kannalta vahingollisena asenteena ja haastoi ykseyteen. Tämän asenteen tulisi näkyä paitsi seurakunnan sisällä myös suhteessa toisiin kirkkokuntiin.

– Kukaan ei voi ajatella, että vain me olemme oikea seurakunta ja meillä on paras oppi. On vain yksi Jumalan seurakunta, ekklesia, jossa kuulumme toisillemme: vapaakirkolliset kuuluvat helluntailaisille ja helluntailaiset vapaakirkollisille, ja me kaikki kuulumme luterilaisille Jumalan lapsille.

Tähän yhteyteen meidät tuo Raamatun keskeisin sanoma: evankeliumi Jeesuksen sovitustyöstä ja pahan vallan voitosta.

– Uskon ytimessä on opin ja käsitysten yläpuolella oleva persoona. Kuulumme Jumalan kansaan, joka on matkalla samaan päämäärään saman johtajan alaisuudessa.

Eri kirkkokunnista muodostuvalla Jumalan kansalla on myös yhteinen tehtävä: tarjota Kristuksen antamaa elämää elämänjanoisille nykyihmisille.

– Valtakunta-asenne etsii ajanmukaista olemisen kulttuuria kyetäkseen vaikuttamaan omassa ajassa. Se haastaa dynaamisiin suhteisiin, jolloin seurakuntakoti on syvien ihmissuhteiden muodostama yhteys – ei vain paikka, johon kokoonnutaan. Seurakunta on kaikkialla siellä, missä Kristus on läsnä Henkensä kautta.

Elina Rautio

Kirjoittaja on toimittaja ja kouluttaja, joka opiskelee teologisen seminaarin etäpaketissa ja viimeistelee kasvatustieteellistä väitöskirjaansa