Seurakunta ja Jumalan valtakunta 7/7 - Tee jotain!

18.5.2015


Janis Cukurs

Siirry sarjan pääsivulle >>

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Seurakunnalla on erityinen asema ja tarkoitus Jumalan valtakunnassa. Seurakunnan vahvistaminen on samalla myös Jumalan valtakunnan vaikutusvallan vahvistamista.

Teologisen opiston kevään artikkelisarjassa olemme pohtineet eri näkökulmista, miten seurakuntana voisimme elää merkityksellistä elämää tämän ajan yhteiskunnassa.

Mielestäni sarjan kirjoitukset ovat haastaneet ja herättäneet ajatuksia. Suosittelen jokaista lukemaan niitä.

Oikeanlaiset teot ovat osoituksia elävästä uskosta ja viisaudesta

Jeesuksen vertauksessa (Matt. 7:24–27) on kaksi rakentajaa. Viisas mies rakensi kalliolle, tyhmä hiekalle. Viisas teki sen mukaan, mitä oli kuullut, tyhmä ei. Ero ei ollut tiedon määrässä tai älykkyydessä — ainoastaan teoissa.

Myös Jaakob painottaa kirjeessään nimenomaan tekoja. Usko ilman tekoja on kuollut. Teot paljastavat ihmisen todellisen uskon ja sydämen tilan (esimerkiksi Jaakob 1:22; 2:14–26).

Mekin tiedämme ja kuulemme paljon. Entäs teot? Kun puhumme seurakunnasta ja Jumalan valtakunnasta, on hyvä pohtia, miksi teemme jotakin ja mitä kaikkea meidän kannattaisi tehdä.

Rakkaus Jumalaa ja toisia kohtaan on tärkein tekojen motiivi

Puhumme paljon Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta. Käymme jumalanpalveluksissa, ylistämme Jumalaa, annamme rahaa seurakunnalle, lähetystyölle ja lähimmäisille, autamme soppakirkossa tai Alfassa.

Tuo kaikki on loistavaa. Kuitenkin jo Vanhassa testamentissa kerrotaan siitä, kuinka oikeanlaiset teot (kuten uhraaminen) ilman oikeanlaisia sydämen motiiveja eivät ilahduttaneet Jumalaa.

Samoin Paavalin mukaan (1. Kor. 13:3) jopa loistavat teot ilman rakkautta ovat turhia. Rakkaus tarkoittaa kaikkia niitä asenteita ja niistä johtuvaa toimintaa, joissa nostamme toisen hyvinvoinnin etusijalle.

Miksi annan rahaa toisille? Koska rakastan heitä vai koska haluan saada Jumalan siunauksia itselleni? Miksi tiskaan tänään? Haluanko ilahduttaa perhettäni vai kerätä pisteitä tililleni, joilla voin myöhemmin ostaa vapautuksen vielä tuskallisemmista tehtävistä?

Muutos ja uudistus on seurakuntiemme elinvoimaisuuden ehto

Seurakunnan uudistuksesta on puhuttu kenties siitä asti kun seurakuntia on ollut olemassa. Näemme seurakuntia, joissa on tapahtunut hienoja uudistuksia ja erilaista kehitystä esimerkiksi tilojen käytössä, organisaation rakenteissa ja seurakunnan kulttuurissa. Silti seurakunnan uudistus ei ole itsestäänselvyys, ja usein se tuntuu satunnaiselta, pinnalliselta ja jopa olemattomalta.

Ihmisryhmillä ja yhteisöillä on tapana vakiintua. Luonnollisen vakiintumisen jälkeen muutoksen mahdollisuus ja ajatus luo jännitteitä.

Vakiintumisen voima näkyy opittujen tapojen toistamisessa, turvallisen ilmapiirin luomisessa, ennakoitavuuden ja jatkuvuuden tavoittelussa ja vastuuttoman hätäilyn vastustamisessa.

Muutoksen voima näkyy taas tyytymättömyydessä asioiden hoitoon, kasvun tavoittelemisessa, kehityksen ja uudistuksen kaipuussa ja jumiutuneisuuden vastustamisessa.

Ryhmä tarvitsee molempia selviytyäkseen. Äärimmillään nämä voimat repivät ryhmän kahtia, joka ei ole aina pelkästään huono asia. 1500-luvun uskonpuhdistuksen ansiosta katolisen ja ortodoksisen kirkon rinnalle syntyi lähes kaikki muut kristilliset perinteet, joiden ansiosta evankeliumi on levinnyt voimakkaasti.

Koska vakiintuminen on luonnollinen ilmiö, liikkeelle lähteminen ja liikkeessä pysyminen on vaikeaa ja pelottavaa. Kiinnymme siihen, mitä olemme tehneet. Kunnioitamme sitä, mitä ihmiset ennen meitä ovat saaneet aikaan.

Kuka saa päättää, mikä muuttuu ja mitä jää jäljelle? Muutoksen ajatus lannistaa, kun siihen liittyy karsimista ja voimavarojen uudelleen keskittämistä.

Jumala sanoi Joosualle suurten muutosten yhteydessä: ”Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu” (Joosua 1:9). Mieleeni on jäänyt eräs ystävieni lausahdus: ”Mitä sinä tekisit, jos et pelkäisi?” tai tässä tapauksessa: ”Miten sinä uudistaisit seurakuntaasi, jos et pelkäisi?”

Uusien seurakuntien perustaminen on suuren hintansa väärti

Seurakunnanistutus on uuden elämän synnyttämistä: uusia Jumalan lapsia, uusia ihmissuhteita, uusia yhteisöjä, uusia tapoja toimia yhdessä, uusia mahdollisuuksia. Uuden elämän syntyminen on aina Jumalan mielen mukaista ja siksi uskon, että se on suuren hintansa, kaiken vaikeuden, sotkun ja kivuliaisuuden väärti.

Luomistyönsä yhteydessä Jumala sanoi, että uusi elämä oli hyvä ja käski sitä lisääntymään (ks. 1. Moos. 1:22–28). Jeesuksen käsky tehdä kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan edellyttää uusien yhteisöjen syntymistä. Seurakuntien perustaminen on tärkein tapa tehdä opetuslapsia. 

Uusien seurakuntien perustamisessa on jotain samanlaista kuin lapsen syntymisessä ja kasvamisessa. Vaikka vauvan syntyminen on äidille fyysisesti tuskallinen, naiset eivät lopeta lasten synnyttämistä. Vaikka vauvat sotkevat, pitävät meteliä, hajottavat paikkoja, ryöstävät vanhempiensa yöunet ja koettelevat heidän kärsivällisyyttään äärirajoille, ihmiset hankkivat lapsia. He iloitsevat, suojelevat, rakastavat ja ovat heistä ylpeitä.

Olen iloinnut suuresti niistä uusista seurakunnista, joita on syntynyt viimeisen 15 vuoden aikana. Samalla suren uusien seurakuntien perustamisen tuskallista hitautta ja resurssien niukkuutta. Niiden jatkuva tarve ei tule loppumaan ikinä.

Unelmoin, että Suomessa nousisi suuri joukko Jumalaa rakastavia ja osaavia uusien seurakuntien perustajia sekä tämän työn intohimoisia ja anteliaita tukijoita. Unelmoin, että lähivuosina saisimme perustaa suuren määrän uusia, erilaisia ja erikokoisia seurakuntia.

Jos unelmoit samanlaisista asioista, haluaisin kuulla sinusta.

Janis Cukurs
janis(ät)svk.fi

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston opettaja ja monimuotokoulutusvastaava sekä Suomen Vapaakirkon seurakunnanistutustyöryhmän puheenjohtaja.

Siirry sarjan pääsivulle >>

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>