Seurakunta ja Jumalan valtakunta 4/7 - Jumalan palvonta ei ole vain ylistyslaulujen laulamista

26.3.2015


Tomi Vaahtera

Siirry sarjan seuraavaan kirjoitukseen >>

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>

Seurakunnan olemukseen liittyvä vahva toiminnallinen ulottuvuus on sen yhteen tuleminen tai yhteinen kokoontuminen, jota voidaan kutsua myös jumalanpalvelukseksi.

On mielenkiintoista, että lähes kaikki niin heprean- kuin kreikankieliset sanat, joita käytetään seurakunnasta puhuttaessa, viittaavat tiettyyn hetkeen, kansan kokoontumiseen tai yhteen tulemiseen. Sanoilla (esim. hepr. qâhâl ja ’êdâh sekä kreik. ekklêsia, ja synagôgê) on selkeä ajan ja paikan määre sekä sosiaalisen ulottuvuuden merkitys.

Vaikka sanoille on annettu myös yleisempiä ja laajempia merkityssisältöjä, niin niiden alkuperäiset merkitykset viittaavat vahvasti joukkoon ihmisiä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa.

Liittyminen seurakuntaan merkitsi kirkon alkuaikoina sitoutumista yhteisöön ja osallistumista yhteisiin kokoontumisiin (ks. Hepr. 10:25: Älkäämme jättäkö yhteistä kokoontumistamme…).

Jumalanpalvelus on siis ollut jo kauan kristikunnan historiassa paikka, jossa ihmiset voivat tulla kohtaamaan toisensa ja ilmaisemaan yhteistä uskoaan Herraan Jeesukseen erilaisin tavoin. Eri kirkot ovat omaksuneet omanlaisensa liturgian juuri tätä tarkoitusta varten.

Liturgia mielletty väärin jäykäksi messuksi

Vapaakristillisissä suunnissa sanalle liturgia on toisinaan annettu myös vääränlainen merkityssisältö. Sana synnyttää mielleyhtymiä johonkin jäykkään messuun, jossa kaikki on tarkalleen suunniteltua toimitusta ja täynnä erilaista symboliikkaa.

Vapaakristillisissä piireissä tämä on usein leimattu vastakohdaksi Pyhän Hengen vapaalle toiminnalle, jota mielestämme omat tilaisuutemme ovat.

Liturgia on raamatullinen termi

Onko asia kuitenkaan näin yksinkertainen? Väitän, että ei ole. Ensinnäkin sana liturgia, joka jollekulle voi jo itsessään olla sanahirviö, on hyvin raamatullinen termi. Se juontaa kreikan sanasta leitourgia, joka merkitsee eri yhteyksissään palvelusta, jumalanpalvelusta tai virantoimitusta.

Törmäämme sanaan verbimuotoisena esimerkiksi Apostolien teoissa siinä yhteydessä, kun Antiokian seurakunnassa johtavat henkilöt olivat kokoontuneet yhteen palvelemaan Herraa rukoillen ja paastoten: Heidän toimittaessaan palvelusta Herralle ja paastotessaan Pyhä Henki sanoi… (Ap. t. 13:2).

Sanaa käytetään myös kuvaamaan esimerkiksi Mooseksen ja Jeesuksen papillista palvelua, virkaa tai ”liturgiaa” (Hepr. 8:1–2,6; 9:21). Näissä jakeissa tulee ilmi, että heidän tehtävänsä oli edustaa ihmisiä Jumalan edessä.

Leitourgia -sanaa käytettiin myös palvelemisesta yleensä ja siihen saattoi liittyä myös uhrautuvainen auttaminen, kuten Paavali mainitsee esimerkkinä Epafroditoksen (Fil. 2:30): Sillä Kristuksen työn tähden hän joutui kuoleman partaalle, kun pani henkensä alttiiksi tehdäkseen minulle sen palveluksen, jota te ette voineet tehdä.

Kaikilla on oma liturgiansa

Tämän pohjalta voisi toisekseen todeta, että jokaisella seurakunnalla on oma liturgiansa, eli tapansa toteuttaa jumalanpalvelus. Vaikuttaako siellä Pyhä Henki, ei ole kiinni ensisijaisesti jumalanpalvelusten muodosta vaan sydämemme asenteesta; menemmekö seurakunnan yhteyteen palvelemaan toisia ja ennen kaikkea Jumalaa.

Näin jumalanpalvelus eri elementteineen ja muotoineen voi johtaa kokoontuneen seurakunnan yhteiseen Jumalan ylistykseen ja palvontaan, jossa hän itse on kokoontumisemme syy ja tarkoitus.

Jumalanpalveluksen ehkä syvin tarkoitus on luonteeltaan Jumalaa palvova ja Jeesusta Kristusta korottava. Siellä jokaisella läsnäolijalla tulisi olla mahdollisuus omana persoonanaan kohdata Herra, kokea hänen puhettaan ja läsnäoloaan.

Jumalan palvonnan laajempi käsite

Jumalan palvonta tulisi siis ymmärtää paljon laajempana käsitteenä kuin vain esimerkiksi ylistyslaulujen laulamisena.

Ei ole mielekästä rajoittaa Jumalan palvontaa vain sen yhteen osa-alueeseen. Näin me myös helposti sivuutamme seurakunnassa ne ihmiset, jotka ovat vähemmän musikaalisia ja ohjaamme heitä löytämään palvonnan niiden ihmisten kautta, jotka ovat musikaalisia ja soittavat ja laulavat jumalanpalveluksessa.

Musiikki ei ole itsessään Jumalan ylistystä ja palvontaa, mutta se voi olla kanava, jonka kautta ja avulla ihminen voi ilmaista syvimpiä tuntojaan Jumalalle. Musiikki ei siis palvo Jumalaa, vaan ihminen musiikin avulla. Palvonta on aina ihmisessä itsessään, ei musiikissa.

Kun ymmärrämme, että jumalanpalvelus kokonaisuutena on Jumalan palvontaa, silloin myös siinä olevat eri toiminnot tai elementit (rukous, musiikki, uskontunnustus, raamatunluku, hiljentyminen, uhraaminen, saarna, ehtoollinen jne.) auttavat meitä pääsemään lähemmäksi Jumalaa.

Tämän ymmärtäneet seurakunnat panostavat jumalanpalvelukseensa ja tekevät siitä näin vahvan Jumalan valtakunnan instrumentin ja ilmentymän maailmassa.

Tomi Vaahtera

Kirjoittaja toimii opettajana Suomen teologisessa opistossa.

Siirry sarjan seuraavaan kirjoitukseen >>

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>