Seurakunta ja Jumalan valtakunta 2/7 - Länsimainen seurakunta on ikääntynyt henkisesti

26.2.2015


Helena Lintinen

Siirry sarjan seuraavaan kirjoitukseen >>

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>

Kun nuoripari menee naimisiin, siihen kuuluu useimmiten ajatus perheen perustamisesta, laajenemisesta ja kasvusta: mies ja vaimo, lapset, lastenlapset, lastenlastenlapset...

Samoin on maailmanlaajuisen seurakunnan laita. Sen geeneissä on jatkuva  kasvu jokaisen paikallisen ilmentymänsä kautta. Tässä mielessä seurakunnan arkea voisi kuvata  lapsiperheen arkena.

Eri  puolilla maailmaa seurakunta — Kristuksen ruumis — kasvaa vauhdilla. Tämän perheen ”paikalliset ilmentymät” laajenevat, kasvavat, perustavat uusia. Maailmanlaajuinen Jumalan perhe kasvaa…

Vauraissa länsimaissa seurakunta on kuitenkin  ”ikääntymässä” — ei ensisijaisesti ihmisten fyysisen ikääntymisen kautta (vaikka osittain kyllä niinkin), vaan seurakunnasta on usein tullut henkisesti ikääntynyt, mikä ilmenee turvallisuushakuisuutena, oman hyvinvoinnin  varmentamisena, varovaisuutena, ”siisteyden” ylläpitämisenä. ”Lapsiperheen” arki alkaa tuntua liian haasteelliselta.

Viikoittain uusi lapsia

Oma työni tapahtuu toisaalta nuorten aikuisten parissa ja  toisaalta viitekehyksessä, jossa (ainakin Euroopan mittakaavassa) seurakunta on jatkuvassa kasvussa: seurakuntaperhe kasvaa viikoittain uusien ”lasten” syntymisen kautta.

Tämä viitekehys on Lontoossa sijaitseva Alfan kotiseurakunta, Holy Trinity Bromptonin seurakuntaperhe — yksi maailmanlaajuisen seurakunnan paikallisista ilmentymistä.

Mikä on tämän ”perheen” jatkuvan lisääntymisen ja uusien seurakuntaperheiden syntymisen salaisuus? Näiden parinkymmenen yhteistyövuoden kokemuksella  kasvuun vaikuttavia tekijöitä ovat ainakin seuraavat:

Evankeliointi

Seurakunnan ykkösprioriteetti ja koko toiminnan keskeinen vaikutin on evankeliointi. Uusia ”lapsia” perheeseen syntyy vain sen kautta, että siemen kylvetään: kerrotaan evankeliumi Jeesuksen sovitustyöstä ihmisille. Sitä ei kerrota niille perheenjäsenille, jotka uskollisesti pyörittävät ”perheen” arkea, vaan niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet.

Seurakunta elää siis ensisijaisesti ulospäin, mikä ilmenee käytännössä monin eri tavoin, joista yksi on Alfa.

Uusia seurakuntia

Toinen keskeinen kasvun tekijä on jatkuva uusien seurakuntien istuttaminen. Tähän mennessä tämä yksi seurakuntaperhe on mahdollistanut ja istuttanut parikymmentä uutta seurakuntaa.

Miten se tapahtuu? Seurakunnan geeneissä on lisääntyminen: Jumala istuttaa ihmisten sisimpään halun lähteä tekemään uutta. 20–50 seurakuntalaista lähtee ”kodistaan” ja perustaa oman ”perheen”, joka jälleen kääntyy viemään evankeliumia niille, jotka eivät ole sitä vielä sillä alueella kuulleet. Tämä tapahtuu oman taustayhteisön voimaannuttamana ja eri tavoin tukemana.

Tähtäyspiste on siis koko ajan ulospäin: seurakunta toteuttaa Jumalan lähetyskäskyä.

Uhrauksiin valmiina

Kolmantena kasvutekijänä näkisin sen, että ihmiset ovat valmiita suuriinkin henkilökohtaisiin uhrauksiin, jotta voisivat toteuttaa lähetyskäskyä.

Monet niistä, jotka lähtevät perustamaan uutta ”perhettä”,  tekevät tietoisesti suuria uhrauksia omassa elämässään. Moni luopuu hyvästä työpaikastaan, mukavasta asunnostaan ja muuttaa johonkin uuteen.

Eräs ystäväni on hyvä esimerkki tästä. Hänellä oli hyvin korkea virka Lontoon kaupungin johdossa, huipputulot, työnantajan autonkuljettaja käytössään ja muita ylellisyyksiä. Häneltä kysyttiin, lähtisikö hän mukaan uuteen projektiin, jossa ei olisi mitään näistä. Hän mietti vuorokauden ja vastasi myöntävästi.

Nöyryys

Neljäs näkyvä asia on nöyryys, ihmisten ja Jumalan edessä. Sekin heijastuu kaikessa, mitä seurakunta tekee: puheessa, käytöksessä ja ratkaisuissa. Vaikka tämän seurakunnan voisi nostaa ”framille” nopeimmin kasvavana ”onnistuneena” seurakuntana, he itse eivät näe asiaa näin. Jeesus on kaiken keskipiste.  Seurakunta on Jeesuksen tehtävänannon toteuttaja ja siinä nöyrä palvelija. Seurakunnan eläkkeellä oleva kirkkoherra Sandy Millar kiteytti asian näin: ”It’ all about Him — not us.”

Lisää ”lähiperheitä”

Kun ajattelen seurakuntaperheitä Suomessa, aika usein mekin lukkiudumme siihen, mitä meillä nyt on, emmekä veny näkemään sitä, mikä ehkä olisi Jumalan tärkeysjärjestys. Lukkiutumisesta johtuen emme pysty joustamaan ja suuntautumaan ulospäin.

Seurakunnan — sekä globaalin seurakunnan että sen paikallisen ilmentymän — ensisijainen tehtävä on viedä evankeliumi niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet. Kun tästä käsin mietitään toimintaa, on esimerkiksi uusien paikallisten ”perheiden” istuttaminen ensisijaista. Se tarkoittaa eri näköisten ja eri kokoisten, eri etnisistä taustoista tulevien ja eri puolilla kaupunkia kokoontuvien ”perheiden” perustamista.

Mieleen tulee ruuhka-Suomen isot kaupungit, ja niiden yhä monikansallistuvampi väestö. Eikö olisikin tärkeää mahdollistaa se, että sanoma Jeesuksesta vietäisiin heille siellä, missä he ovat: lähiöseurakuntia, etnisiä seurakuntia, nuorisoseurakuntia...?

Jospa Helsingissä, Tampereella, Turussa ja missä tahansa muualla paikallinen Jumalan perhe kasvaisi ja uusia ”perheitä” syntyisi koko ajan.

Käytännössähän se merkitsisi sitä, että  koko ajan uudet ihmiset kuulisivat evankeliumin ja löytäisivät tien Jeesuksen yhteyteen. Hän muuttaisi heidän elämänsä ja perheensä.  Syntyisi yhä uusia Jeesusta rakastavia ja palvelevia perheitä. Ja koko ajan Jumalan maailmanlaajuinen perhe kasvaisi.

Helena Lintinen

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston opettaja.

Siirry sarjan seuraavaan kirjoitukseen >>

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>