"Ystävyys on yhteinen sielu kahdessa ruumiissa" (Aristoteles)

14.2.2015


Minna Cukurs

Helmikuu on ystävänpäivän kuukausi. On aika askarrella kerhoissa, postata, twiitata ja tekstata aforismeja ja kannattaa paikallista kukkakauppiasta. (Tulppaaneja minulle, kiitos.)

Ystävyys voi aiheena tuntua jopa lattealta, liian tutulta. Elämän elinehdot ovat juuri sellaisia. Vesi on juomana arkinen. Nasevaa facebook-päivitystä on vaikea löytää päivittäisistä puuhista.

Silti sanomme, että vesi on vanhin voitehista ja sosiaalisen median arkihaaste-kampanja sai massat jakamaan kuvia tiskivuoristaan.

Myös ystävyys on paljon muuta kuin pelkistetty värssy kortissa tai lastenlaulun lämmittävä villasukka. Itse asiassa, ystävyydessä on särmää ja elämän makua, jonka lämpö säteilee elämän kaikille alueille.

Tuntea ja tulla tunnetuksi

Heräsin ystävyyden ehkäpä merkittävimpään piirteeseen opiskeluaikoina. Olin saanut uuden ystävän, jonka kanssa jaoimme ulkomailla asumisen iloja ja suruja. Olin kutsunut hänet kylään ja ostanut tarjottavaksi ihan tavallisia asioita, joista kuitenkin tiesin juuri hänen pitävän.

Muistan vieläkin sen molemminpuolisen tunteen, kun hän totesi:

– Sinä tunnet minut!

Tuntea ja tulla tunnetuksi, mitä muuta kukaan meistä haluaa? Ihmissuhteen muuttuminen tuttavuudesta ja kaveruudesta ystävyydeksi sisältää juuri tämän matkan.

Aristoteleen sanojen mukaan on kuin jakaisimme saman sielun. Jeesuksen suhde opetuslapsiin kulki samanlaista rataa. Hän kutsui muutaman seuraansa ja raotti heille itsestään enemmän kuin muille. Hän kertoi salaisuuksia Isästään ja opetteli tuntemaan näitä muutamia.

Ystävinä säröistä huolimatta

Jopa Jeesuksen kanssa ystävyys sisälsi säröjä. Pietari teki oharit, kielsi tuntevansa koko miehen. Juudaksen kanssa kävi vielä ikävämmin. Jeesus ei myöskään vastannut aina ystäviensä odotuksia. Hän nukkui, kun veneessä myrskysi, ja muilla oli hengenhätä.

Olosuhteet Jeesuksen seurassa olivat suorastaan kuumottavia, kun tilanteet juutalaisten ja virkavallan kanssa alkoivat kärjistyä. Opetuslasten oli välillä vaikea ymmärtää, kuka Jeesus oli miehiään ja todellisuus paljastui heille pikkuhiljaa.

Kaiken tämän keskellä Jeesus totesi opetuslapsilleen, sille pienelle porukalle, joka sitkeästi jatkoi Jeesuksen seurassa:

”En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut.” (Joh. 15:15)

Kohti vahvempaa ystävyyttä

Ystävyys syventyi, kun opetuslapset oppivat tuntemaan Jeesuksen. Kohtaamiset välirikkojen ja mokaamisten jälkeen olivat niitä parhaita. Jeesus paistoi nuotiolla kalaa. Ystävyys oli vahvempaa kuin koskaan ennen. Sydän tuntui varmasti yhtä aikaa kevyeltä ja niin täydeltä.

Ystävyyttä Jeesuksen kanssa ei voi kutsua latteaksi tai pliisuksi. Tilanteita, haastavia olosuhteita ja arkisen elämän käänteitä riittää meillä kaikilla.

Psalmin kirjoittaja hehkuttaa juuri sitä iloa, jota ystävyys Jumalan kanssa tuo: ”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.” (Ps. 139:1,6)

Käsittämätöntä, eikö?

 

Minna Cukurs

Kirjoittaja on Vapaakirkon pastori ja toimii tuntiopettajana Suomen teologisessa opistossa.