Valtakunta-asenne vai heimolaisuus?

22.10.2012


Simo Lintinen

Alkuajan Korinton seurakunnassa oli syntynyt ongelma. Seurakunta oli jakautunut puolueisiin. Kristityt määrittelivät kristillisyytensä jostain vähemmästä, kuin juuri Kristuksen seuraamisesta. Ihmiset ihannoivat eri saarnaajia ja julistajia jopa niin, että se synnytti vihamielisyyttä niitä kohtaan, joiden mieltymykset olivat toisenlaisia. Toiset olivat Apolloksen, toiset Keefaan,  toiset Paavalin ja vielä toiset oman esoteerisen ”Kristuksen” seuraajia. Näemme tässä Korinton prototyypin ”heimolaisuudesta”, jota leimaa asenne, jossa uskova määrittelee sen, mitä hän on, jostain vähemmästä, kuin Kristuksesta itsestään ja hänen seuraamisestaan.

Korinton tauti on ollut näkyvissä koko seurakunnan tai kirkon historian ajan. Sen laajetessa on syntynyt uskon sotia, jossa on otettu oikeus vainota ja tuhota niitä, jotka kuuluvat toiseen ”heimoon”, jotka kannattavat omista arvostuksistani poikkeavia näkemyksiä. Lisäksi on tunnistettavissa vähempiä heimolaisuuden piirteitä, jotka ovat omalta osalta heikentäneet sitä missiota, jonka Jumala on seurakunnalleen jättänyt. Niitä on esiintynyt asenteellisella tasolla, jolloin niihin on saattanut olla vaikea tarttua. On ehkä hiljaa ajateltu, että me olemme oikeassa, muut muuttukoon. On koettu, että näihin asenteisiin ei ole tarvinnut puuttua. Tällaista heimolaisuutta voivat olla olla erilaiset ”laisuudet” ja ”läisyydet”, kuten vapaakirkollisuus tai muu kirkollisuus, jossa uskova määrittelee itsensä jonkin ”läisyyden” kannattajaksi ja näin tehden määrittelee jonkun toisen ulkopuolelle. Jopa oman liikkeemme sisällä tämä heimolaisuus on esiintynyt sellaisina tärkeinä pidettyinä seikkoina, jotka ovat estäneet aidon yhteyden liikkeen sisällä. Koimme tällaista Korinton taudin, heimolaisuuden, ilmentymää erityisesti 1970-luvulla.

Heimolaisuus ammentaa voimansa ja motivoituu toimintaan jostain vähemmästä, kuin Kristuksen seuraamisesta ja hänen ainoan kunnioittamisesta. Se on kapeaa ja tunkkaista katsomusta, jonka vastakohtana on Valtakunta-asenne, jossa keskus säilyy kirkkaana, mutta jossa reuna-alueilla löytyy laajaa hyväksymistä ja toisen näkemysten kunnioittamista. Paavali torjuu heimolaisuuden Valtakunnan kannalta vahingollisena asenteena ja haastaa ykseyteen yhteisen keskuksen Herran Jeesuksen ympärille.

Heimolaisuus 

Heimolaisuus ammentaa voimansa totutusta sitä kyseenalaistamatta. Heimoalaisuus määrittää olemassaolon historiasta ja etsii samalla tavalla ajattelevien seuraa ja kokee siinä turvallisuutta, samalla arvostellen toisenlaista ajattelutapaa.

Heimoalaisuutta on esiintynyt monessa muodossa. Vaikka pohdinta tästä on vielä jossain määrin epäkypsää, tuon huomioitani esille. Näyttää siltä, että jotkut seikat, joita olemme pitäneet itsestään selvinä, jopa välttämätöminä, ovatkin tarkemmassa tarkastelussa aiheuttaneet paljon jakautumista ja pahaa vuosisatojen aikana. Esimerkkinä tällaisista voidaan ottaa uskontunnustukset ja tunnustuskirjat, joiden tarkoituksena on kiteyttää uskomme sisältöä ja olemusta. Tähän asti hyvä, mutta kun nämä tunnustukset laitetaan keskukseen Kristuksen sijaan ja niiden mukaan määritellään sisällä olevat ja ulkopuolella olevat, saavat ne paikan, joka ei niille kuulu.  Otettakoon esimerkiksi yksi vanhan kirkon uskontunnustuksista, Athanasium, joka alkaa sanoilla ”Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa.  Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen.” ja päättyy ”Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua”. Tällaisten kirjoitusten perusteella on tehty mitä hirvittävimpiä tekoja, joita kirkon historiasta saamme lukea. Uskon sisältöä on välttämätön pohtia ja opettaa, mutta oman opetuksen kanonisointi alkaa toimia Valtakunnan kokonaisuutta vastaan. Se on heimolaisuutta, jonka Paavali kirjeessään torjuu.

Kaikki opillisuuden ja oikeassa olemisen korostus ja vaatimus sen omaksumisesta on tätä heimolaisuutta, joka kaventaa jotain siitä kaikesta rikkaudesta ja näkökulmien moninaisuudesta, joka sisältyy Jumalan valtakuntaan. Sukua tälle ovat myös pyrkimykset yhtenäistää jumalanpalvelustavat, musiikkimaun kanonisointi ja muu sellainen, joita saatamme pitää tärkeänä ja luovuttamattomana. Ehkä naurettavimpana esimerkkinä tästä on reilun vuosikymmenen kestänyt kiista hengellisen laulukirjan tai kalvojen käytöstä jumalanpalveluksissamme. Siellä missä erityispiirteitä korostetaan ja tehdään niistä luovuttamattomia, alkaa elämä kapeutua ja visio Jumalan valtakunnasta hämärtyä.

Valtakunta-asenne

Valtakunta-asenne lähtee ajatuksesta, että ainoastaan Kristus on keskuksessa. Häntä ei voi vaihtaa. Evankeliumi hänen pahan valtojen voitostaan on sama.  Kaikessa on kysymys hänen tahdostaan ja hallintavallastaan. Uskon ytimessä on opin ja käsitysten yläpuolella oleva persoona. Valtakunta-ajatus on laaja. Siinä on tärkeä se, että kuuluu kansaan, joka on matkalla samaan päämäärään saman johtajan alaisuudessa. Meidät on Kristukseen kastettu.

Valtakunta-asenne edellyttää tietoista jatkuvaa asenteen tarkistamista ja muutosta, koska olemme luonnostamme heimolaisia. Siinä missä heimolaisuus on kapea-alaisuutta ja me-henkistä, valtakunta-asenne on raikasta ja avaraa. Siinä missä heimolaisuus määrittyy jostain vähemmästä, kuin näystä Jumalan valtakunnasta, valtakunta-asenne näkee kokonaisuuden – se hyväksyy ja iloitsee kaikesta moninaisuudesta ja rikkaudesta, joka syntyy erilaisuudesta ykseydessä, jossa keskuksena on Jeesus Kristus. Seurakunnassa se iloitsee aidosti erilaisuudesta, jonka Pyhä Henki synnyttää jakaen kullekin armoansa niin kuin tahtoo. Siinä missä heimolaisuudella on taipumus synnyttää kopioita, valtakunta-asenteen vallitessa syntyy tilaa uusille tavoille ilmentää sitä kaikkein tärkeintä – Jumalan valtakunnan todellisuutta.

Valtakunta-asenne edellyttää myös uutta näkemystä kodista – seurakunnasta. Siinä missä käsitys kodista on muodostunut yhteisestä historiasta tai ulkonaisesta; tutuksi ei tulleista tavoista, valtakunta-asenne etsii ajanmukaista olemisen kulttuuria kyetäkseen vaikuttamaan omassa ajassa.  Valtakunta-ajatus haastaa dynaamisiin suhteisiin, jossa koti on syvien ihmissuhteiden muodostama yhteys – ei vain paikka johon kokoonnutaan – ei edes kirkkorakennus. Valtakunta-asenne heijastaa ajatusta, että koti on vanhempien suhde – ei yhteinen huoneisto tai talo. Seurakunta on siellä, missä Kristus on läsnä Henkensä kautta. Muinaisen Jerusalemin temppelirakennuksen oli tuhouduttava, jotta jouduttaisiin rukoilemaan ”hengessä ja totuudessa”, jotta sisältö voittaisi muodon. Tämä oli skandaali heimolaisille, mutta voitto Jumalan valtakunnalle.

Valtakunta-asenne edellyttää pääasioiden erottamista sivuasioista. Raamatun ajan fariseukset olivat heimopäälliköitä. Heille sivuseikat, mitättömyydet ja muodot olivat tärkeitä. He etsivät niistä elämää. Tämä sama on jatkunut edelleen juutalaisuudeksi kutsutussa perinteessä ja vallannut alaa myös Jeesuksen synnyttämässä ekklesiassa – kirkossa. Olemme uudelleen rakentaneet temppelimme (kirkkomme) unohtaen Jeesuksen opetuksen totisesta rukouksesta ja jumalanpalveluksesta. Muoto on tullut tärkeäksi sisällön sijaan. Valtakunta-asenne edellyttää muodon ja sisällön erottamisen kykyä. Tällöin ei tule merkitykselliseksi, mitä lauluja laulamme, mistä opuksesta ja millä nuotilla, vaan sydämen asenne, jota voidaan ilmaista tänään näin ja huomenna noin.

Alkuseurakunnalle riitti uskontunnustukseksi se, että Jeesus on Herra, muu oli vaihtotavaraa. Jeesuksen Herraus toteutui Pyhän Hengen todellisen vaikutuksen kautta.  Oli yksi usko, yksi Herra ja yksi kaste. Tärkeää ei ollut kasteen muoto, vaan uusi elämän Kristuksessa.

Siellä, missä valtakunta-asenne vallitsee, on vapaus. Ihmiset kaipaavat elämää ja vapautta. Heimolaisuus tarjoaa valmista pakettia. Sen piirissä elämä kapenee. Siksi sinne missä tarjotaan elämää, jossa ainoastaan Kristus on keskeisenä – Valtakunnan laajojen horisonttien elämää – tulvivat elämän janoiset ihmiset vielä tänäänkin.

Simo Lintinen

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston rehtori ja Vapaakirkon koulutustoimialan johtaja