Totta vai tarua 6/9 - Myytti meluisasta Pyhästä Hengestä

14.11.2014


Timo Lehikoinen

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan seuraavaan kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>

Syksyllä 2014 kirjoitamme yhteensä 9 kirjoitusta aiheesta "Totta vai tarua?". Tavoitteenamme on rohkaista ihmisiä elämään aitoa kristillistä elämää samalla arvioiden omien näkemyksien perusteluja. Kirjoituksissa ei ole tarkoitus ylimielisesti antaa “uuden ainoan totuuden” vaan pohtia, esittää kysymyksiä sekä esittää perusteltuja vaihtoehtoisia näkökulmia.  Uskallammeko tarkastella omaa pyhää uskoamme silläkin varjolla, että osa siitä saattaa olla uskomusta, joka perustuu ihmisten mielipiteisiin tai vanhoihin perinnäiskertomuksiin? Kirjoitukset eivät edusta Suomen teologisen opiston kantaa vaan ovat lähinnä eri kirjoittajien pohdintoja, joihin voi osallistua keskuselemalla esimerkiksi Facebookissa. 

Uskonelämäni alkutaipaleella olin johtamassa erään ystäväni kanssa seurakuntaa yhteiseen loppurukoukseen eräässä jumalanpalveluksessa. Ystäväni alkoi — selvästikin Pyhän Hengen innoittamana — rukoilla äänekkäästi ja profeetallisesti. Kuunnellessani häntä ajattelin, että en voi omalla vuorollani jäädä häntä huonommaksi. Jatkoin siitä, mihin hän jäi, rukoillen voimakkain äänenpainoin ja ilmaisuin.

Jumalanpalveluksen jälkeen muutamia seurakuntalaisia tuli kiittämään minua ja ystävääni. Eräs ilmaisi asian mieleenpainuvasti: ”Kylläpä veljet olivat voitelussa!”

Jäin miettimään näitä sanoja. Omalta kohdaltani ymmärsin, että kysymys ei ollut ensisijaisesti Pyhän Hengen vahvasta voitelusta ja läsnäolosta, vaan matkimisesta. Halusin olla samanlainen kuin ystäväni.

Jäin pohtimaan myös sitä, mikä sai seurakuntalaisen kokemaan rukoukseni niin voimallisesti. Sisältö vai ilmaisutapa? Rivien välistä saattoi melko selkeästikin ymmärtää, että kovaääninen ja nopeatempoinen puhe oli hänen kokemuksensa perusta. Rukouksen sisältö oli toissijainen.

Rajoitammeko Pyhän Hengen olemusta?

Tilanne ei tietenkään ole millään muotoa ainutkertainen Suomen kristikunnassa. Pyhän Hengen läsnäoloon ja toimintaan yhdistetään tavan takaa erilaiset ulkoiset merkit, kuten kovaäänisyys, nauru tai tietynlaiset vahvasti ilmaistut tunteet.

Usein yhdistäminen tehdään niin vahvaksi, että näiden ulkoisten merkkien puuttuessa ei voida edes puhua Pyhän Hengen vaikutuksesta ja toiminnasta. Toisin sanoen, Pyhän Hengen vaikutus edellyttää ulkoisesti havaittavia tunnuspiirteitä.

Onko tämä johtopäätös ”meluisasta Pyhästä Hengestä” totta ja Raamatun tutkistelun kestävää? Näin ymmärtäessämme olemme nähdäkseni rajoittamassa Pyhän Hengen olemusta ja dynaamista toimintaa Jumalan kansan keskuudessa.

Saamme käsi sydämellä todeta, että läpi kristillisen kirkon historian Pyhä Henki on ilmaissut itseään edellä mainittujen voimakkaiden ilmiöiden ja ulkoisesti havaittavien tunnuspiirteiden kautta. Monilla meistä lukijoista on tästä myös omakohtaisia kokemuksia. Mutta koko kuva on paljon laajempi.

Keskeisintä on epäitsekäs rakkaus

Myytti meluisasta Pyhästä Hengestä ei ole uusi ilmiö, vaan jo Uuden testamentin ajan seurakunnat painiskelivat asian kanssa. Paavali joutuu puuttumaankin tähän illuusioon, joka ravisteli erityisesti Korintin seurakuntaa. Hän joutuu jarruttelemaan niitä niin sanottuja ekstaatikkoja, jotka mittasivat omaa ja toisten hengellisyyttä hieman kärjistäen sanottuna ”desibelimittareilla”. Tilanne oli äitynyt sen verran pahaksi, että seurakunnan jumalanpalvelukset olivat menettäneet järjestyksensä ja Paavali joutuu ohjeistamaan seurakuntaa sen palauttamiseksi.

Paavali käsittelee tätä asiaa 1. Korinttilaiskirjeen luvuissa 12–14. Hän painottaa toistuvasti hieman eri näkökulmista sitä, että Pyhän Hengen jakamat lahjat eivät ole ihmistä itseään varten vaan toisia varten.

Ekstaatikoilla tilanne oli kääntynyt toisin päin. He keskittyivät omaan erinomaiseen hengellisyyteensä toisten kustannuksella.

Paavali painottaa tämän asenteen kestämättömyyttä: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.” (1. Kor. 13:1–2).

Sanoma on painokas. Keskeistä ei ole ekstaattisuus vaan rakkaus. Toinen ihminen menee itseni edelle. Ainoastaan tämä asetelma on kestävä, kun puhumme Pyhän Hengen toiminnasta seurakunnan keskellä myös sinun kauttasi ja minun. Ekstaattisuus valuu tyhjiin ilman rakkautta, kuten Paavali jakeissa asian ilmaisee.

Pyhän Hengen toimintaa ei pidä karsinoida

Alussa kertomassani esimerkissä tunnistan itsessäni ”pienen korinttilaisen”. Tähtäyspisteenä ei ollut läsnäolijoiden palveleminen vaan itsensä esille nostaminen. Juuri tästä Paavali varoittaa sekä Korintin seurakuntaa että meitä. Korintissa vinoutunut asenne ilmeni muun muassa siten, että seurakuntalaiset puhuivat kielillä ja profetoivat samanaikaisesti toistensa päälle. Itsekkyys oli vienyt rakkaudesta voiton.

Tähän vinoutumaan Paavalin ohje on selkeä: puhukaa yksi kerrallaan tai vaietkaa kokonaan (1. Kor. 14:27–28,30). Meluisuuden sijaan tarvitaan järjestys ja hiljaisuus.

On toki äärimmäisen tärkeää, että luemme Paavalin ohjeet korinttilaisille siinä asiayhteydessä kuin ne on kirjoitettu. Järjestyksen aikaansaaminen vaati Korintissa vaikenemista. Vääristynyt asenne Pyhän Hengen lahjojen käyttöön vaati oikaisua ja korjausliikettä. Kun puhumme meluisuudesta tai hiljaisuudesta, kysymys on ensisijaisesti asenteesta, kuten Paavali edellä ilmaisi. Meidän ei tule asettaa Pyhän Hengen toimintaa ja sen edellytyksiä seurakunnan keskellä mihinkään karsinaan. Ei sen enempää meluisuuden kuin hiljaisuudenkaan karsinaan.

Kumpikaan ei itsessään ole merkki tai itseisarvo Pyhän Hengen läsnäolosta ja toiminnasta tai niiden puutteesta. Hänen läsnäolonsa voi kokea yhtä lailla hiljaa jumalanpalveluksessa paikallaan istuva, alttaritaulua katsova ja syvissä pohdinnoissa oleva seurakuntalainen kuin hänen vahvassa tunteiden vallassa oleva ja niitä voimakkaasti ilmaiseva vierustoverinsakin.

Timo Lehikoinen

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston opintojohtaja.

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan seuraavaan kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>