Totta vai tarua 5/9 - Myytti nuorista aikuisista

30.10.2014 klo 10:30


Tommi Koivunen

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan seuraavaan kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>

Syksyllä 2014 kirjoitamme yhteensä 9 kirjoitusta aiheesta "Totta vai tarua?". Tavoitteenamme on rohkaista ihmisiä elämään aitoa kristillistä elämää samalla arvioiden omien näkemyksien perusteluja. Kirjoituksissa ei ole tarkoitus ylimielisesti antaa “uuden ainoan totuuden” vaan pohtia, esittää kysymyksiä sekä esittää perusteltuja vaihtoehtoisia näkökulmia.  Uskallammeko tarkastella omaa pyhää uskoamme silläkin varjolla, että osa siitä saattaa olla uskomusta, joka perustuu ihmisten mielipiteisiin tai vanhoihin perinnäiskertomuksiin? Kirjoitukset eivät edusta Suomen teologisen opiston kantaa vaan ovat lähinnä eri kirjoittajien pohdintoja, joihin voi osallistua keskuselemalla esimerkiksi Facebookissa. 

Kirjassaan You Lost Me (sivu 47) David Kinnaman listaa viisi perinteistä askelta nuoruudesta aikuisuuteen. Nämä ovat kotoa lähteminen, koulusta valmistuminen, taloudellinen itsenäistyminen, avioituminen ja lapsen saaminen.

Kinnaman toteaa, että tunnusomaista nykyajalle on jokaisen viiden portaan myöhäistyminen. Osin näistä syistä nuoruuden ja aikuisuuden väliin on muodostunut uusi ikäkausi, joka kutsuu itseään nuoriksi aikuisiksi.

Mietitäänpäs asiaa muutamasta eri näkökulmasta.

Nuoruus lakiteknisesti

Nuorisolaki määrittelee nuoren 0–29-vuotiaaksi. Nyt kun lakia ollaan uudistamassa, harkitaan myös tuon ikärajan määrittelyä. Eliniänodote Suomessa on noin 80 vuotta. Kysymys kuuluu: voiko tästä ajasta noinkin suuri osa olla nuoruutta?

Nuorten aikuisten työn haasteena onkin kohderyhmän määrittely. Onko kyse tietystä nuorisokulttuurista, tietystä elämänvaiheesta (esimerkiksi opiskelusta), vai tietystä ikäryhmästä?

Mutta entä he jotka menevät töihin tai perustavat perheen jo parikymppisinä? Tai ne viisikymppiset jotka kokevat nuorisokulttuurin omakseen?

Perinteinen seurakuntarakenne

Perinteisesti seurakunnat ovat tehneet lapsityötä, nuorisotyötä ja niin sanottua aikuistyötä. Jonkin aikaa sitten tunnistettiin tarve suunnata toimintaa myös lapsuuden ja nuoruuden välissä oleville varhaisnuorille (11–14-vuotiaille).

Kuilu pyhäkouluista nuorten-iltoihin kurottiin kiinni varkkityöllä. Hyvä niin — moni jäi toiminnasta pois juuri kahdentoista ikävuoden kieppeillä.

Sittemmin seurakunnat ovat huomanneet, että samanlainen ”kuilu” on nuortentoiminnan ja seurakunnan ”aikuistoiminnan” välillä. Nuorteniltoihin saattaa osallistua yli kolmekymppisiä, jotka kokevat perjantain kulttuurisesti enemmän omakseen kuin sunnuntain. Tästä syystä on syntynyt nuorten aikuisten työmuotoja palvelemaan näitä väliinputoajia.

Raamatun sanaston näkökulmasta

Raamatussa puhutaan sekä lapsista että nuorista miehistä ja naisista. Varsinaista ilmausta nuori aikuinen ei löydy. Muutenkin Raamatun sanaston perusteella on vaikea tehdä johtopäätöksiä. Pyhät kirjoitukset ovat syntyneet satojen vuosien aikana lukuisissa eri kulttuurisissa yhteyksissä.

Esimerkiksi sana na’ar tarkoittaa pääasiassa nuorta miestä — sanaa käytetään vaikkapa Aabrahamin palvelijoista (1. Moos. 22:3–5). Toisaalta samaa sanaa käytetään myös kaislakorissa olevasta Mooseksesta (2. Moos. 2:6). Heprean sana al’ma puolestaan käännetään nuoreksi naiseksi (2. Moos. 2:8) tai neitsyeksi (Jesaja 7:14).

Kenties lähimpänä meidän aikamme nuoren aikuisen käsitettä on heprean sana bachur, joka useasti viittaa nuoriin  sotamiehiin (2. Moos. 14:7) mutta myös aikuistuneisiin miehiin yleensä.

Esimerkiksi Sananlaskut 20:29 sanoo: ”Nuorukaisten ylpeytenä on heidän voimansa, vanhusten kunniana harmaat hapset.” Bachur viittaa tässä yhteydessä henkilöihin, jotka eivät ole enää lapsia vaan ovat saavuttaneet aikuisen voimat.

Naisesta vastaava sana on betulach. Sanoja käytetään yhdessä Jesajan kirjassa (62:5): ”Niin kuin nuorukainen (bachur) ottaa neidon (betulach) vaimokseen, niin sinun lapsesi ottavat sinut omakseen, niin kuin sulhanen iloitsee morsiamestaan, niin sinun Jumalasi iloitsee sinusta.”

Näyttää siltä, että Raamatun sanasto tunnistaa erilaisia elämänvaiheita, mutta ei tarkemmin määrittele niitä ikävuosissa.

Perheen näkökulmasta

Seurakuntaa kuvataan usein perheenä. Perhe, heimo ja kansa ovatkin raamatullisia kuvia seurakunnasta. Mielikuvana on, että kuten perheessä on kaikenikäisiä, myös seurakunnassa kaikki ikäpolvet ovat edustettuina. Tätä ei käy kiistäminen. Jeesus tahtoo pelastaa kaikenikäisiä ja jokaiselle uskovalle seurakuntayhteys on paikka palvella ja kasvaa Jumalan tuntemisessa.

Vertauskuvassa seurakuntaperheestä on myös haasteensa. Ensinnäkin, kenen perheessä nyky-Suomessa on enemmän kuin kaksi sukupolvea saman katon alla? Isovanhemmat kuuluvat tietysti perheeseen mutta eri roolissa. He eivät useinkaan ole läsnä ydinperheen jokapäiväisessä arjessa. Puhumme suvusta.

Toisin oli vielä Uuden testamentin kuvaamissa perheissä. Perhe oli niin sanottu laajennettu perhe, johon kuului monta sukupolvea sekä huonekunnan palvelijat — jopa 100 henkeä! Itse asiassa seurakunnat kokoontuivat yleisimmin kodeissa, perheympäristössä, yhteisen aterian ympärillä. Tällaisessa kontekstissa kaikenikäiset olivat luontevasti läsnä.

Tässä mielessä Raamatun perhekäsitys haastaa monin tavoin nykyisen kirkkorakennus-, ja toimintamuotokeskeisen seurakuntamallimme. Se missä alkukirkon seurakuntakonteksti luontaisesti tuki yhteyttä yli sukupolvien, me olemme usein rakentaneet kullekin eri viiteryhmälle omat kokoontumisensa, siilonsa, ja kutsumme niitä seurakunnan toimintamuodoiksi.

Jumalanpalvelus pyrkii sitten olemaan kompromissi, jossa kaikki viihtyvät jotenkin, mutta jota kukaan ei koe täysin omakseen.

Uudistu tai istuta uutta

Joku on väittänyt, että nuorten aikuisten työ on ainoastaan merkki siitä, että seurakunta ei ole pystynyt uusiutumaan. Terve seurakunta puolestaan uudistuu jatkuvasti niin, että aina uudet sukupolvet voivat kokea kuuluvansa siihen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että seurakunnan jumalanpalvelukset tulisi toteuttaa noin 25-vuotiaiden kulttuurin mukaisesti.

Jos seurakunta ei ole halukas uudistamaan kulttuuriaan, sille on toinenkin tie tulevaisuuteen. Vaihtoehtoinen toimintamalli on iloita seurakunnasta, joka palvelee nykyistä aikuisväestöä, mutta päämäärätietoisesti vapauttaa ja varustaa nuori sukupolvi synnyttämään heitä palvelevia yhteisöjä — uusia seurakuntia.

Jälkimmäinen malli liittyy mielikuvaan seurakunnasta perheenä. Voisihan kysyä, eikö lasten ole tarkoituskin itsenäistyä ja jossain vaiheessa muuttaa pois kotoa? Eikö vanhempien tehtävä olekin tukea lapsia oman kodin perustamisessa ja iloita uudesta elämästä? Perheiden tehtävä on synnyttää uusia perheitä.

Itse ajattelen, että tarvitsemme molempia. Tarvitsemme seurakuntien uudistumista niin, että uudet sukupolvet voivat kokea sen omakseen. Tarvitsemme uusia seurakuntia, joissa kuuluu uuden sukupolven soundi.

Tiedän, että näkökulmia on monia muitakin kuin tässä esiin nostamani.

Tommi Koivunen

Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon nuorisotyönjohtaja.

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan seuraavaan kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>