Totta vai tarua 4/9 - Välttämätöntä ja vastuullista tulkintaa

23.10.2014


Tommi Karjalainen

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan seuraavaan kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>

Syksyllä 2014 kirjoitamme yhteensä 9 kirjoitusta aiheesta "Totta vai tarua?". Tavoitteenamme on rohkaista ihmisiä elämään aitoa kristillistä elämää samalla arvioiden omien näkemyksien perusteluja. Kirjoituksissa ei ole tarkoitus ylimielisesti antaa “uuden ainoan totuuden” vaan pohtia, esittää kysymyksiä sekä esittää perusteltuja vaihtoehtoisia näkökulmia.  Uskallammeko tarkastella omaa pyhää uskoamme silläkin varjolla, että osa siitä saattaa olla uskomusta, joka perustuu ihmisten mielipiteisiin tai vanhoihin perinnäiskertomuksiin? Kirjoitukset eivät edusta Suomen teologisen opiston kantaa vaan ovat lähinnä eri kirjoittajien pohdintoja, joihin voi osallistua keskuselemalla esimerkiksi Facebookissa. 

Teologisen opiston artikkelisarja “Totta vai tarua?” käsittelee uskomuksia, joiden juuret eivät kenties ole niin raamatullisia kuin luulemme.

Edellisessä artikkelissa rehtori Simo Lintinen osoittaa, että  Raamatun tulkinnan uudelleenarvioiminen on välttämätöntä, ettei uskomme kapeutuisi kuolleeseen fundamentalismiin. On myös todennäköistä, että “tulkitsemattomuus” johtaa harhaan.

Uskonpuhdistus opettaa

Se, että asetamme tulkintamme kyseenalaiseksi, tekee enemmän kunniaa Jumalan sanalle kuin se, että väittäisimme lukevamme “niin kuin se on kirjoitettu”. Nostan hattua jokaiselle, joka omaa sellaiset kreikan, heprean ja aramean taidot.

Sarkasmi sikseen; Raamatun tulkitsemisen suhteen tasapainoilemme suhteellisen tukevalla laudalla, joskin esimerkiksi uskonpuhdistus muistuttaa, että uskovilla ei ole aina ollut täyttä ymmärrystä oikeasta tulkinnasta.

Uskonpuhdistus hylkäsi kirkon tulkinnan ja perinteen, ei sen vuoksi että perinne olisi pahasta, vaan koska tulkinta oli nostettu Sanan yläpuolelle, ja evankeliumi oli siten kätketty.

Tämä opettaa, että samaan aikaan kun voimme olla varmoja Jumalan sanasta, meidän tulee olla terveellisesti epävarmoja tulkinnastamme. Tarvitsemme jatkuvaa oppimme ja tulkintamme uudelleenarvioimista, ja erityisen tärkeää tämä on niiden kohdalla, jotka opettavat muita (Ap. t. 20:28; 1. Tim. 4:16).

Vastuullista teologiaa

Uskonpuhdistus ammensi inspiraatiota romantismista, josta myös kaipuu lähteille, ”ad fontes”. Oli herännyt into etsiä alkukielisiä tekstejä latinankielisen käännöksen, Vulgatan sijaan, ja ymmärtää mitä alkuperäiset kirjoittajat olivat todella sanoneet.

Ironista kyllä, tämä oli myös lähtölaukaus liberaalille teologialle: kun kirkon tulkinta oli tehty kyseenalaiseksi, nähtiin oleelliseksi irtaantua kirkosta, jotta voitaisiin tehdä vapaata tiedettä.

Siinä missä konservatiivinen teologia yhä säilytti perusolettamuksensa Raamatusta, liberalismi hylkäsi Raamatun erehtymättömyyden, antautui humanismille ja uskontotieteelle.

Käärmeen kysymys puutarhassa: “Onko Jumala todella sanonut...?” saattaa hyvinkin kuvata liberaalin teologian kriittistä metodia, mutta valitettavasti myös usein mustamaalaa teologian tieteenalana ja kyseenalaistaa Raamatun tutkimisen välttämättömyyden.

Sana ‘teologia’ tarkoittaa ‘sanoja Jumalasta’. Jokainen joka sanoo mitä tahansa Jumalasta, vastuullisesti tai vastuuttomasti, tekee teologiaa. Raamattu-uskollinen teologia haluaa sanoa tosia sanoja Jumalasta ja ymmärtää, että tämä edellyttää Jumalan sanan vastuullista tulkitsemista.

Koulutuksen merkitys

Teologinen koulutus on välttämätöntä kirkkomme tulevaisuudelle, jotta voisimme huomennakin olla vastuullisia “...kristittyjä, jotka Raamatun perustuksella yhtäpitävästi apostolisen tunnustuksen kanssa tahdomme elää ja toimia kristillisen uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi” (SVK:n yhdyskuntajärjestys, §1).

Uskonpuhdistuksen alkusysäys ei suinkaan ollut 95 teesiä, vaan oivallus, jonka munkki Martti Luther sai vuonna 1517 Raamatun äärellä (ajoitus kiistelty).

Luther oli ammattinsa hylännyt lakitieteen maisteri, joka oli sittemmin valmistunut teologian tohtoriksi 1512. Yrittäen ymmärtää Roomalaiskirjeen 1:17, erityisesti mitä käsite “Jumalan vanhurskaus” tarkoittaa, häntä piinasi ajatus Jumalan vanhurskauden vaatimuksesta.

Lutherin “tornikokemuksella” viitataan siihen, kun hän ymmärsi että kreikankielinen teksti tarkoittaakin, että Jumalan vanhurskaus saadaan lahjana uskon kautta, eikä se olekaan vaatimus niin kuin kirkko oli opettanut. Juuri hänen teologinen koulutuksensa, erityisesti alkukielten taitonsa, antoi hänelle ne varmat työkalut, joiden avulla hän pystyi vastustamaan sitä tarua, jota opetettiin totuutena — ja loppu onkin historiaa.

2000-luvun näkökulmasta tuntuu vaikealta ymmärtää, miten näin keskeinen totuus saattoi olla kateissa teologian tohtorilta ja suurelta osalta kristikansaa. Tämän tulisi herättää kysymyksiä omalla kohdallamme: saattavatko jotkin meidän tulkintamme olla Raamatun vastaisia? Mikäli emme ole valmiita kohtaamaan tätä kysymystä, Raamattu tuskin on yksin oppimme perustus.

Oikeaan suuntaan

Lopuksi esitän muutamia ehdotuksia, jotka voivat ohjata meitä oikeaan suuntaan:

Ensinnäkin: Raamattu on annettu seurakunnalle. Gutenbergin jälkeen sen yksityinen lukeminen on yleistynyt. Vaikka Raamattu on Jumalan sanaa minulle, se on sitä vain siinä mielessä kuin minä kuulun Jumalan kansaan. Aivan kuten emme voi rukoilla Isä meidän -rukousta yksin, emme voi ymmärtää Jumalan sanaa yksin (edes Luther ei ollut kaikessa oikeassa).

Toisin sanoen, on välttämätöntä kuunnella kunnioittavasti toisten uskovien eroaviakin tulkintoja, ja uskaltaa arvioida omaa ymmärrystä laajemmassa valossa.

Toisekseen: Agricolasta lähtien lukuisat Jumalan naiset ja miehet ovat mahdollistaneet sen, että voimme lukea Raamattua suomeksi.

Yksikään käännös ei voi ikinä vastata täysin alkukielistä tekstiä, koska kieli ei vain toimi siten. Sen sijaan että mustamaalaisimme Sanan arvovaltaa haukkumalla tiettyjä käännöksiä, arvostakaamme useita käännöksiämme, jotka pyrkivät välittämään alkukieliset tekstit äidinkielellemme.

On syytä huomauttaa, että KR92 on yli miljoonan rippikoulun käyneen nuoren ainoa käsitys Jumalan sanasta.

Kolmanneksi: Emme voi liiaksi arvostaa kirkkomme työntekijäkoulutusta, erityisesti pastorikoulutusta. Kuka tahansa voi katsoa sanakirjasta mitä jokin sana on kreikaksi, mutta vasta koulutettu ihminen osaa nostaa alkukielistä huomioita vastuullisesti.

Suosittelen, ettei kukaan joka ei hallitse alkukieliä edistyneellä tasolla, käyttäisi saarnassa yhtäkään alkukielen sanaa. Esim. agape ei ole aina “jumalallista rakkautta”, ekklesia ei tarkoita “uloskutsuttuja”, eikä Jeesuksen kutsuminen hänen heprealaisella nimellään tee ketään yhtään autuaammaksi.

Opetus, joka perustuu johonkin alkukielen sanaan, on turhan kunnian pyytämistä ja antaa ymmärtää, ettei tavallinen uskova voi ymmärtää Raamattua — ja saattaa jopa johtaa väärään oppiin.

Tulkinta on välttämätöntä, mutta niin on vastuullisuuskin, ja juuri tähän koulutus valmentaa.

Tommi Karjalainen

Kirjoittaja on Vapaakirkon pastori ja teologian jatko-opiskelija St Andrew’sissa, Skotlannissa. 

Siirry sarjan edelliseen kirjoitukseen >>

Siirry sarjan seuraavaan kirjoitukseen >>

Siirry sarjan pääsivulle >>