Miksi tarvitsemme uusia, pieniä ja erinäköisiä seurakuntia?

8.5.2014 klo 11:00


Simo Lintinen

Opistollamme oli viime viikonloppuna (25.-27.4.) merkittävää aktiviteettia.  Teologisen seminaarin etäpaketin opiskelijat olivat kokoontuneet koko viikonlopuksi pohtimaan seurakunnan istuttamista.  He ovat koko vuoden panostaneet oppimiseen ja ”uhranneet” monta viikonloppuaan lähiopetukseen opistolla.

Vapaakirkon seurakunnanistutustyöryhmä piti saman teeman tiimoilta kokoustaan juuri ennen etäpaketin lähijakson alkua. Opistolla kokoontui myös pääkaupunkiseudulla Kallion kaupunginosassa toimiva seurakunnan istutustiimi Tommi Ahosen johdolla.

Opistolla siis mietittiin, visioitiin ja rukoiltiin Jumalan valtakunnan asiaa noin 50 hengen voimin!

Missä on määrätietoinen Jumalan valtakunnan työ?

Näyttää siltä, että käsite ”seurakunnanistutus” on vieläkin vieras joillekin. Mistä puhumme, kun puhumme seurakunnan istuttamisesta? 

Ennen ei istutettu seurakuntia, ne perustettiin. Sinne missä oli vapaakirkollista väkeä ja toimintaa perustettiin seurakunta. Seurakuntia perustettiin suurimpiin kaupunkeihin ja niiden toiminta-alueilla oli seurakuntapiirejä.  Kirkonkylissä, kauppaloissa ja pienissä kaupungeissa olevat vahvimmat seurakuntapiirit itsenäistyivät myöhemmin seurakunniksi.

Näin koko kysymys seurakunnista ja niiden perustamisesta liittyi tavalla ja toisella syntyneen, mutta olemassa olevan vapaakirkollisuuden organisoimiseksi tunnustuksemme mukaan. Ensin oli siis jotakin, joka sitten sai virallisen nimen ja yhteiselämän muodon.

Näin on syntynyt seurakuntien verkosto. Seurakuntien määrä on viime vuosikymmeninä muodostunut vakioksi. Niitä on ollut hieman alle — ja ajoittain yli — sadan. Saatetaan ajatella, että Suomi on jo likipitäen katettu.

Näyttää kuitenkin siltä, että se, mitä meillä nyt on, ei ole ollut määrätietoista toimintaa Suomen valloittamiseksi Kristukselle, vaan voidaan vain todeta, että näin se nyt vaan on.

Esimerkkinä Tampere

On hyvä kysyä, että onko tämä tilanne Jumalan valtakunnan työn kannalta tyydyttävä? Vai olemmeko hukanneet käsityksen millaisessa ajassa ja asiayhteydessä elämme?

Ajattelen historiaa ja tilannetta esimerkiksi Tampereella, jossa olen syntynyt. Siellä isänikin syntyi ja kasvoi ja löysi puolison Vapaakirkon nuorten joukosta. Siellä isäni isä ja isäni äiti löysivät toisensa ja isoäitini liittyi aikanaan Vapaakirkkoon.

Kun seurakunta perustettiin vuonna 1884, kaupungin väkiluku oli noin 15 000. Isäni syntyessä vuonna 1928 kaupungissa oli noin 40 000 asukasta. Isän ja äidin avioituessa 1940-luvun lopulla he elivät kaupungissa, jossa oltiin juuri ylittämässä 100 000 asukkaan raja.

Kun isäni kutsuttiin seurakunnan pastoriksi syksyllä 1960, jolloin itse aloitin koulutieni, oli kaupungin väestö kasvanut jo noin 125 000:een. Tullessani seurakunnan pastoriksi vuonna 1984 oli kaupungissa asukkaita jo noin 170 000.

Siitä ajasta kaupungin väkiluku on kasvanut jo noin 50 000:lla eli 220 000 asukkaaseen. 

Maantieteellisen näkökulman näköharha

Miksi esitän tämän tilastollisen katsauksen? Se antaa kuvan siitä, millainen väestömäärä saattaa kannattaa elinvoimaisen seurakunnan. Toisaalta se voi antaa kuvan, millaiseen väestömäärään seurakunta voi resursseillaan vastata ilman, että se tukehtuu tai alkaa laiminlyödä ainakin suuren osan niiden tavoittamisesta, jotka tarvitsevat sovitusta ja uutta elämää Jumalan yhteydessä.

Jos otamme lähtökohdaksi esimerkkini Tampereen vuonna 1884.  Sinne perustettiin seurakunta, mikä merkitsi, että jokaista 15 000 tamperelaista kohti oli olemassa yksi vapaaseurakunta. Jos lähtökohtaisesti ajattelisimme, että yksi seurakunta voi vastata tällaisen väestöpohjan saavuttamisesta, olisi Tampereella voinut olla 1984 saapuessani sinne pastoriksi jo 16 vapaaseurakuntaa. Tosiasiassa siellä oli vain yksi. 

On siis kysymys näkökulmasta. Jos näkökulmamme on maantieteellinen, niin ajattelemme, että Tampereella on jo ”vapaakirkollista työtä”. Tämä kuitenkin synnyttää näköharhan. Mutta jos ajattelemme ihmisten tavoittamista evankeliumilla, katsomme seurakunta-asiaakin toisenlaisesta näkökulmasta ja organisoimme seurakuntaelämämme sen mukaan.

Tampere on vain esimerkki. Mutta se auttaa meitä näkemään seurakunnallisen tilanteen todellisen laidan koko maassamme.  Emme ole vielä läheskään tavoittaneet Suomea evankeliumilla. Työtä on äärettömän paljon tekemättä suurimmissa kaupungeissamme ja pienemmissäkin.

On siis yhdessä mietittävä kaikenlaisia uusia keinoja ihmisten tavoittamiseksi. Yksi olennainen keino on uusien seurakuntien istuttaminen.

Elinvoimaisuutta ja ylimääräistä energiaa

Seurakunnan istuttamisen takana on ajatus, että olemassa oleva kirkko tai seurakunta on ikään kuin kasvi, josta otetaan oksa tai siemen ja joka istutetaan uuteen paikkaan, jotta kasvin tuotto moninkertaistuisi.

Tämä oksa tai siemen on ryhmä seurakuntalaisia, jotka kokevat kutsua lähteä näin valtakunnan työhön ja ottaa siitä erityistä vastuuta.

Edellytyksenä on siis tietty elinvoimaisuus ja ylimääräinen energia, joka voidaan suunnata uuteen kasvupaikkaan ja näin moninkertaistaa hedelmä. Tässä on kyse määrätietoisesta pyrkimyksestä ottaa kaikki lahjat valtakunnan työn käyttöön passiivisen ”penkissä istumisen” sijaan.

Päämäärätietoista evankeliointia

Tutkimukset (C.A. Schwarz, Seurakunnan luontainen kehitys, Päivä 2003, s. 46–48) ovat osoittaneet, että suuret megaseurakunnat eivät ole paras ratkaisu evankeliumin leviämisen kannalta.

Sen sijaan suhteellisen pienet ja uudet seurakunnat kykenevät paremmin kohtaamaan aikamme ihmisten tarpeet. Joustavilla rakenteillaan ja ensimmäisen sukupolven seurakuntalaisten korkeammalla motivaatiolla nämä seurakunnat kasvavat voimakkaammin, kuin suuret ja vanhat seurakunnat.

Edellisen perusteella seurakunnan istuttamista voidaan sanoa myös päämäärätietoiseksi evankelioinniksi. Seurakunnanistutus on siis lähetystehtävämme kannalta ensiarvoisen tärkeää. Jos haluamme nähdä mahdollisimman paljon ihmisiä tulevan uskoon paikkakunnallamme tai alueellamme, on ajattelumme ja strategiamme muututtava.

Uusien seurakuntien ominaispiirteitä

Millaisia seurakuntia voimme nähdä syntyvän tulevaisuudessa?

Olin hiljattain Lontoossa New Wine -verkoston johtajien tapaamisessa. Verkoston olemassaolon tarkoitus näkyy sen motossa, ”Local Churches Changing Nations” — ”paikallisseurakunnat muuttamassa maailmaa”.

Tapaamisessa olleiden johtajien yhteinen näkemys ihmisten tavoittamiseksi evankeliumilla tänä aikana näyttää olevan, että on synnytettävä erilaisia yhteisöjä, jotka ovat evankeliumille uskollisia, mutta jotka tietoisesti syntyvät, kasvavat ja jäävät toimimaan muualla kuin kirkoissa, rukoushuoneissa tai muissa seurakuntatarkoituksiin vihityissä kokoontumistiloissa.

Näitä yhteisöjä leimaavat läheiset keskinäiset yhteydet. Niissä kaikki palvelevat toisiaan epämuodollisesti niillä lahjoilla, joita on käytettävissä. Pastorit tuovat kyllä osaamisensa mukaan, mutta eivät välttämättä johda toimintaa.

Nämä  yhteisöt ovat eri kokoisia ja eri näköisiä. Joissakin niistä lauletaan, joissakin ei. Yhteistä niille on Jeesus-keskeisyys, rukous, armolahjojen käyttäminen ja elämän jakaminen.

On niin kuin eräs norjalainen pioneerityöntekijä sanoi, että ”olemme tulleet pöytien aikaan”.  Hän näki, että emme kokoa enää ihmisiä meidän tiloihimme meidän ehdoillamme, vaan menemme sinne missä ihmiset elävät ja viemme sinne Jumalan valtakunnan todellisuuden.

Tällaisia yhteisöjä tulee syntymään, kuten alkuseurakunnan aikana.

Me emme voi kontrolloida Jumalan tapaa toimia. Tuuli puhaltaa siellä missä se tahtoo. Meidän tehtävämme on tunnistaa Jumalan työ ja edistää sitä siunaten ja määrätietoisilla toiminnoilla.

Emme voi myöskään suhtautua nurjasti niihin, jotka ”eivät ole meistä”, mutta jotka toimivat sisäisestä pakotteesta tänään kuten omat uranuurtajamme tekivät yli sata vuotta sitten.

Uskomme kuitenkin, että meillä on tehtävä laajentaa seurakuntiemme verkostoa tänä aikana ja antaa koti niille, jotka  tulevat keskuudessamme uskoon ja myös niille, jotka syystä tai toisesta elävät ilman seurakuntakotia, jossa he voivat saada suojaa, kasvaa ja vahvistua. Tämä meille yhdessä mietittäväksi ja Jumalan valtakunnan edistämiseksi.

Simo Lintinen  

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston  rehtori.