Mikä on ”pääasia” avioliitossa?

25.4.2014


Timo Lehikoinen

Raamattu on kirja, joka kertoo historian saatossa tapahtuneista todellisista asioista ja tapahtumista. Se kertoo Jumalasta, hänen toiminnastaan historiassa ja erityisesti hänen suhteestaan ihmiseen.

Kun tulemme yksittäisten raamatuntekstien äärelle, tämä Jumalan ilmoituksen lähtökohta tulee tavan takaa haastetuksi. Kovin helposti lähestymme tekstejä unohtaen, että niiden takana on todellinen historiallinen tilanne, joka on vaikuttanut sekä kirjoituksen sanomaan että siihen, miten kirjoittaja on sanoman ilmaissut.

Perheen dynamiikka

Yksi haasteellinen teksti löytyy Efesolaiskirjeestä. Luvuissa 5–6 Paavali käsittelee perheen sisäistä dynamiikkaa. Viidennen luvun jakeissa 21–33 hän antaa ohjeita aviopuolisoille, kuudennen luvun alussa lapsille, vanhemmille, orjille ja isännille.

Ohjeisiin sisältyy ajasta ja paikasta riippumaton ydinsanoma, mutta sen oivaltamiseksi meidän on tarpeen hahmottaa ohjeiden merkitys niiden alkuperäisessä asiayhteydessä.

Paavali toteaa yksikantaan: ”sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää” (5:22) ja hieman myöhemmin: “Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon” (5:24).

Mitä hän näillä sanoilla tarkoittaa? Nopea vilkaisu sanakirjaan antaa sanalle ”pää” (kr. kefale) muun muassa seuraavia merkityksiä: huippu, kruunu, lähde, alkuperä, auktoriteetti, ylin edustaja, kehon osa. Tästä nopeana johtopäätöksenä on helposti se, että Paavali tarkoittaa sukupuolten välistä hierarkkista eroa miehen ollessa auktoriteetti naiseen nähden.

Pikainen sanatutkimus ei kuitenkaan tee oikeutta Paavalin sanomalle koskien sekä efesolaisia että meitä. Paavalin ensisijaisena tavoitteena tässä kohdassa on vaalia avioliiton yhtenäisyyttä. Se, mitä hän tarkoittaa edellä mainituilla lauseilla on tulkittava tästä näkökulmasta käsin.

Naisen alistuminen avioliitossa oli itsestäänselvyys kirjeen kirjoittamisen aikaan vallinneessa äärimmäisen mieskeskeisessä maailmassa. Esimerkiksi naisen mahdollisuus oppia jotakin rajoittui usein hänen oman miehensä halukkuuteen opettaa.

Avioliitot olivat lähes poikkeuksetta järjestettyjä. Vaimo oli tavallisesti teini-iässä miehen ollessa huomattavasti vanhempi.

Tytöt eivät juuri kouluja käyneet; kun 7-vuotias poikalapsi lähti kouluun ja tutustui ”miesten maailmaan”, jäi samanikäinen tyttölapsi kotiin auttamaan äitiään yksinkertaisissa kotiaskareissa.

Valtaa vai vastuuta?

Sekä juutalaisessa että kreikkalaisessa kulttuurissa naisen alamaisuus kohdistui nimenomaan omaan puolisoon. Myös roomalaisessa avioliittokäytännössä vaimon alamaisuus kuului avioliittoon. Avioliitosta riippuen alamaisuus kohdistui joko omaan puolisoon tai omaan isään tai sukuun.

Sana ”pää” liittyy roomalaiseen avioliittokäytäntöön. Rooman lainkin pohjalta jokaisella naisella tuli olla ”pää”. Riippuen avioliitosta naisen pää oli joko hänen aviomiehensä, isänsä tai suvun vanhin mieshenkilö.

”Päällä” oli suuri auktoriteetti naisen elämään. Hän saattoi päättää naisen avioliitosta, mutta myös avioerosta. Naisella ei myöskään ollut omaisuutta, vaan kaikki hänen hankkimansa kuului hänen ”päälleen”, joko puolisolle tai suvulle.

”Päällä” oli myös vastuu naisesta. Hänen sosiaalinen, ekonominen ja oikeudellinen turvansa perustui siihen, että hänen ”päänsä” vastuullisesti huolehti hänestä. Ilman tätä tukea naisen asema yhteiskunnassa olisi ollut entistäkin heikompi. Lesket, joilta tämä turvaverkko puuttui, olivatkin usein heikossa asemassa.

Epäitsekästä rakkautta

Paavalin lause alkutekstissä on painokas: ”Se on mies, joka on naisen pää” (Ef. 5:22). Hän alleviivaa ydinperheen merkitystä ja avioliiton yhtenäisyyttä romuttamatta oman aikansa parisuhdekäytäntöä.

Voimme kuvitella, millaista epätasapainoa avioliittoon toi se tosiasia, että vaikutusvalta naisen elämään säilyi hänen suvullaan oman puolison seuratessa tilannetta vierestä. Paavali toteaa tämän käytännön kestämättömyyden ja painottaa naisen oman aviopuolison vastuuta huolehtia vaimostaan. Tähän tulee myös vaimon ”alistua”.

Hätkähdyttävällä tavalla Paavali uudistaa vallalla ollutta parisuhdekäytäntöä ja ”pään” roolia. Hän kehottaa: ”Alistukaa toistenne tahtoon, Kristusta totellen” (Ef. 5:21).

Nainen ei olekaan ainoa alistuja, vaan kehotus on molemminpuolinen. Vahvemmat ohjeet Paavali antaakin miehelle. Samoin kuin Kristus rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen edestä, tulisi miehen rakastaa vaimoaan. (Ef. 5:25).

Rakkaus järjestetyissä avioliitoissa ei ollut ollenkaan itsestään selvää. Paavalin ohjeissa ”päästä” tulee uhri. Tämän vastuullisen, ”alistuvan” ja puolison eteen kaikkensa antavan rakkauden todentuessa vaimon tehtävä on ”kunnioittaa miestään” (Ef. 5:32).

Paavali ei opeta vallasta tai hierarkiasta. Kyse on intensiivisestä, epäitsekkäästä rakkaudesta, joka katsoo toista ennen itseään. Tämä poikkesi suuresti siitä itsekkäästä elämäntavasta, mihin Efeson asukkaat olivat tottuneet. Eivätkä nämä ohjeet haasteetta jää myöskään omassa ajassamme.

Timo Lehikoinen

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston opintojohtaja.