Tutustu opiston ihmisiin - Antti ja Elisa Huovilan pohdintoja matkasta Afrikkaan

28.11.2013





Antti & Elisa Huovila

Olemme Huovilan perhe, Elisa, Antti ja Leevi (2,5 v). Jumala on kutsunut perheemme lähetystyöhön Afrikkaan. Opiskelemme parhaillaan Suomen teologisessa opistossa, josta valmistumme lähetystyöntekijöiksi ensi keväänä.

Elämme jännittävää vaihetta elämässämme, sillä emme ollenkaan tiedä sitä, missä olemme vuoden päästä. Menneenä kesänä saimme kuitenkin kokea huikean tutustumismatkan mahdolliselle tulevalle ”työkentällemme” Afrikkaan, jossa emme aikaisemmin olleet käyneet.

Township-alueiden huonot elinolot

Kesälomamme alkaessa lähdimme Etelä-Afrikkaan Pretorian lähistölle maaseudulle kahdeksi kuukaudeksi. Olimme osa WEC Internationalin järjestämää Trek-ohjelmaa, joka mahdollistaa lyhytaikaisen lähetystyön.

Majoituimme sveitsiläisten lähetystyöntekijöiden luona ja olimme mukana heidän tekemässään työssä. He työskentelevät vähäosaisten tummaihoisten alueilla, joita kutsutaan termillä ”township”. Ne ovat peruja rotuerottelun ajalta, jolloin mustille perustettiin omat asuinalueet erillään valkoisista.

Näillä alueilla olot ovat edelleen huonot: paljon työttömyyttä, köyhyyttä, rikollisuutta ja muun muassa HIV/AIDS on valitettavan yleinen.

Alueille on jo vedetty sähköt, mutta viemäröintiä ei ole. Kylmä vesi tulee joko oman pihan hanasta tai se joudutaan hakemaan yhteisestä vesipisteestä. Huonoimmilla alueilla talot on rakennettu betonista tai aaltopellistä puisen kehikon ympärille. Rakennuksessa on ehkä erilliset makuuhuone ja keittiö, mutta aina ei sitäkään. Sisätiloissa ei monillakaan ole kylpytiloja tai vessaa.

Lähetys järjestää toimintaa lapsille

Olimme mukana Lighthouse Children’s Ministryn työssä, joka toimii Ga-rankuwa ja Mmakau -nimisten townshipien alueella tavoittaen vähäosaisia lapsia.

Työntekijät ovat 25 vuoden aikana saaneet luotua hyvät yhteydet muun muassa paikallisiin kouluihin, joissa kävimme joka päivä pitämässä kristillisen aamuhartauden. Lisäksi pidimme lyhyitä tuokioita alakoululuokissa, joissa ohjelmaan kuului lyhyt Raamatun opetus sekä leikkejä ja lauluja.

Koulujen jälkeen pidimme päivittäin iltapäiväkerhoja yleisissä puistoissa eri asuinalueilla. Alueen lapset tulivat sankoin joukoin iästä riippumatta; kerhossa saattoi parhaimmillaan olla 80 2–14-vuotiasta lasta.

Kerhon ohjelmaan kuului Raamatun opetusta, lauluja, leikkejä ja muistojakeiden opettelua. Joidenkin alueiden kerhoissa lapsille jaettiin myös ruokaa, koska kaikilla perheillä ei ollut varaa kolmeen ateriaan päivässä.

Rakkauden ja hyväksynnän janoa

Lasten asema Ga-rankuwassa ja Mmakaussa kosketti meitä. Monien lasten yksinhuoltajaäidit joutuvat työskentelemään hyvin pitkiä päiviä, jolloin lapset ovat yksin, sisarustensa tai kavereidensa kanssa kotona tai milloin missäkin pitkiä aikoja.

Äideillä voi olla lapsia jopa kymmenkunta, mutta heillä on eri isät — ja joissakin tapauksissa äidin nykyinen miesystävä ei ole yhdenkään lapsen isä.

Näissä kouluissa ja kerhoissa tapaamamme lapset ikävöivät ja tarvitsevat aikuisen läsnäoloa ja huomiota, sen aistii heistä välittömästi. Kun saavuimme kerhoon, meitä tultiin heti tervehtimään, ja kun lähdimme, saimme 60 halausta. Sillä ei ollut väliä, ettemme puhuneet samaa kieltä tai ettemme olleet aiemmin tavanneet heitä.

Lapset kaipaavat aikuisen huomiota, rakkautta ja hyväksyntää, jota ilman he päivittäisessä elämässään jäävät. Pelasimme lasten kanssa jalkapalloa, lauloimme lauluja, opetimme suomalaisen polttopallon ja opettelimme heidän omia leikkejään. Hymyilimme paljon ja löimme satoja ”ylävitosia”.

Meidän vaaleita, (heidän mukaansa) silkkisiä hiuksiamme kosketeltiin ja Antin partaa ihmeteltiin. Välillä jaoimme kerhossa appelsiineja, pieniä sipsipusseja tai yhden karkin jokaiselle lapselle.

Tuntui ettemme tehneet paljoa, emme edes kaikkea sitä, mitä olisimme voineet ja osanneet, mutta se riitti lapsille; he kokivat olevansa tärkeitä.