Hyvän elämän edellytykset Vanhan testamentin mukaan 5/10 - Kunnioita isääsi ja äitiäsi

22.11.2013


Helena Lintinen

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle  antaa.”

Jumalan antamat kymmenen käskyä muodostavat ohjenuoran hyvään ja rakentavaan elämään ja arkeen. Ne kaikki suojelevat ihmistä ja hänen elämäänsä hyvin käytännöllisellä tavalla. Neljässä ensimmäisessä käskyssä painopiste on ihmisen suhteessa Jumalaan.

Viides käsky kääntää fokuksen vaakatasoon, suhteeseemme toisiin ihmisiin — se  kohdistuu kaikkein lähimpänä oleviin ihmissuhteisiimme, omiin vanhempiimme.

Käsky on suunnattu ensisijaisesti aikuisille

On kiinnostavaa, että kaikki käskyt on kirjoitettu aikuisten israelilaisten noudatettavaksi, myös tämä. Sitä ei ole kirjoitettu ensisijaisesti lapsille luettavaksi.

Jokainen ihminen on koko ikänsä jonkun tytär tai poika, ja suurin osa tulee jossain elämänsä vaiheessa — ja loppuelämäkseen — isäksi tai äidiksi. Joten tätä käskyä oikeastaan voisi tarkastella kummastakin näkökulmasta — lapsen ja vanhemman. Käsky koskettaa ydinsuhteitamme, ja niiden kautta se heijastuu kaikkiin muihin ihmissuhteisiimme.

Edellisen perusteella,  ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” asettuu keskelle jokaisen ihmisen elämän arkea.  Se haastaa ja lupaa. Onhan se käskyistä ainoa, johon sisältyy selkeä käskyn noudattamiseen liittyvä lupaus: ”...että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.”

Käskyn antamisen aikaan oli kysymys asettumisesta luvattuun Kaanaan maahan, mutta se koskee samalla kaikkia kaikkialla.

Käsky on siis annettu kaikille ihmisille, ja nimenomaan aikuisille kuten kaikki muutkin käskyt. Käsky on annettu ihmisille, jotka itse ovat syntisiä ja joiden vanhemmatkin ovat sitä. Ja silti Jumala käskee meitä syntisinä ihmisinä suhtautumaan toisiin syntisiin ihmisiin kunnioittaen.

Toisen ihmisen kunnioittaminen on perusta kaikelle kanssakäymiselle toisten ihmisten kanssa. Paavali kehottaa laajemmin: ”Toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne!” Tämä pätee myös suhteessamme vanhempiimme — ja käänteisesti lapsiimme.

Kunnioittaminen ei ole samaa kuin ”tykkääminen” tai kaikessa samaa mieltä oleminen tai kaikkeen alistuminen. Vanhemmat ja lapset voivat olla hyvinkin eri mieltä asioista, riitoja voi leimahdella. Tietyssä määrin tämä kuuluu myös lasten itsenäistymiseen vanhemmistaan. Mutta nämä seikat eivät tee tyhjäksi sitä, ettemme samalla elä vanhempiamme kunnioittaen.

Paavali, siteeratessaan tätä käskyä Efesolaiskirjeessä, käyttää kreikan sanaa ”timao-o”, joka suomeksi käännetään sanalla ”kunnioittaa”. Tämä sana merkitsee myös arvostuksen osoittamista, arvokkaana pitämistä, jopa arvostuksen osoittamista tai jopa palkkaa. Kunnioittaminen — samoin kuin rakastaminen — on käytännöllistä ja näkyy arjessa. Sitä ei voi harjoittaa teoriassa tai utopioissa.

Malli välittyy muihin ihmissuhteisiin

Mikä voisi olla kunnioituskäskyn perimmäinen syy, motiivi tai perusta? Jo se, että minua ei olisi olemassa ilman heitä, luo pohjan kunnioittamiselle. Jostain syystä Jumala jo aikoinaan valitsi juuri nämä vajavaiset ihmiset synnyttämään minut.

Arvostuksemme perustana voisi olla tämä Jumalan valinta, jos emme pysty muuta löytämään. Tätä kautta arvostamalla vanhempiamme, kunnioitamme Jumalaa ja arvostamme jopa itseämme.

On mielenkiintoista ajatella, että Jumala on antanut jokaiselle ihmiselle vallan päättää, miten asennoituu toisiin ihmisiin, elämäänsä, Jumalaan. Jumala ei vaadi meiltä mitään vaan tarjoaa mahdollisuuden elämään, jossa Hänen hyvyytensä heijastuu meidän elämämme kautta.

Kunnioituksen ja toisen arvostamisen malli välittyy ja heijastuu kaikkiin muihinkin ihmissuhteisiin. Siksi on tärkeää, että suhtaudumme tämän viidennen käskyn ohjeeseen vakavasti.

Päätös asennoitua kunnioittaen

Moni on elämässään joutunut kokemaan asioita, joiden vuoksi tämä käsky tuottaa ahdistusta ja isoja kysymyksiä. Kasvuvuosina on ehkä tapahtunut asioita, jotka ovat riistäneet kyvyn ja halun omien vanhempien kunnioittamiseen.

Näitä väärinkäytöksiä ei tule puolustella, vaan käsitellä ne avoimesti ja rehellisesti, jotta voi Jumalan avulla antaa anteeksi. Muisto voi jäädä sisimpään, mutta menneisyys ei enää pysty pitämään vankinaan. Uudesta tilanteesta voi alkaa nähdä niitä hyviä asioita, joita kuitenkin on jokaisen vanhemman ja lapsen suhteessa jossain vaiheessa.

Olen seurannut sangen läheltä tällaista matkaa isäni elämässä. Omien vanhempien kunnioittaminen ei riipu heidän vajavaisuuksistaan, epäonnistumisistaan tai onnistumisistaan. Isäni lapsuus muistutti Charles Dickensin kirjoissaan kuvaamia synkkiä lapsikohtaloita: toistuvaa hylkäämistä, nälkää, yksinäisyyttä, kovan kasvatusvanhemman tyranniaa, lähes lapsiorjan asemassa kasvamista ja rankkaa työtä viisivuotiaasta alkaen… Elämän lähtökohdat olivat vähintäänkin synkeät. Sodan vuodet erottivat hänet perheestä lopullisesti.

Itse vielä jumalattomana miehenä ollessaan hän oli kuitenkin päättänyt asennoitua vanhempiinsa niin ettei syytä heitä mistään, vaan haluaa kunnioittaa heitä kaikesta huolimatta ja puhua siitä, mikä elämässä on ollut hyvää. Isän tultua uskoon tuo vakaumus syveni entisestään.

Kun olemme isän kanssa keskustelleet hänen lapsuutensa vaiheista, hän on aina puhunut hyvää ja kunnioittavasti vanhemmistaan ja kasvatus-isästään, vaikka he olivat kohdelleet häntä rikkovasti. Tämä asenne heijastui hänen elämässään suhteessa kaikkiin muihinkin. Jumalan apu näissä vaikeissa elämäntilanteissa on hyvin todellista.

Vanhempien esimerkki vaikuttaa

Alussa totesin, että tätä käskyä voi tarkastella kahdensuuntaisesti: ensinnäkin, vanhempina olemme tämän käskyn haasteen edessä siinä mielessä, että omat lapsemme näkevät mallin meidän suhtautumistavassamme omiin vanhempiimme. Heijastuuko meistä arvostava ja kunnioittava suhtautuminen? Miten se ilmenee arjessa? Puhunko hyvää, pidänkö huolta?

Toiseksi tämä käsky laittaa miettimään, millainen vanhempi olen lapsilleni. Elänkö arjessani niin, että omien lasteni on helppo luottaa minuun ja kunnioittaa minua?

Luther on kiteyttänyt näin: ”…tulisi meitä tämän käskyn noudattamiseen kannustaa myös se, että Jumala on siihen liittänyt ihanan lupauksen. Hän sanoo, että ”kauan eläisit siinä maassa, jossa asut”.

Päättele tästä itse, miten vakavasti Jumala suhtautuu tähän käskyyn. Hän ei ilmaise vain sitä, että Hän on siihen mieltynyt, että se tuottaa Hänelle suurta iloa, vaan se on myös hyödyttävä meitä ja koituva parhaaksemme, jotta voisimme viettää hiljaista, hyvää ja kaikin tavoin rikasta elämää.

Laajemmalti ajatellen tämä käsky heijastelee koko Jumalan valtakunnan olemusta, jossa vallitsee rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, rauha ja ilo — jossa on hyvä olla ja elää.

Helena Lintinen

Kirjoittaja toimii tuntiopettajana Suomen teologisessa opistossa.