Neitseestäsyntymisen voi jo varmaankin unohtaa?

14.3.2013


Simo Lintinen

Pohdittavakseni annettiin kysymys, onko se niin tärkeätä, että uskoo kaiken Apostolisesta uskontunnustuksesta. Eikö ainakin neitseestäsyntymisen voisi ohittaa?

Kysymys uskontunnustuksien luonteesta ja normatiivisuudesta nousee keskusteluun aina silloin tällöin. Sen tietyt osat näyttävät synnyttävän enemmän pohdintaa kuin toiset. Yksi näistä kiistanalaisista kohdista on juuri kysymys Jeesuksen syntymästä eli oikeastaan siitä, miten hänen ihmiseksi tulemisensa tapahtui.

Mistä ja minkä luontoisista teksteistä uskontunnustuksissa on kysymys? Mikä on Apostolinen uskontunnustus, johon myös oman kirkkomme tunnustuksessa viitataan uskomme perustana Raamatun rinnalla? Miksi näitä uskontunnustuksia lausutaan vieläkin jumalanpalveluksissa ja messuissa? Ovatko ne sisällöltään edelleen merkityksellisiä?

Apostolinen uskontunnustus on yksi niistä kolmesta niin sanotusta vanhan kirkon tunnustuksesta, jotka pyrkivät ilmaisemaan kristillisen uskon olennaisen sisällön.

Ajatellaan, että omaksumalla nämä tunnustusten esittämät uskomukset tai totuudet, uskotaan aidosti alkuperäisellä kristillisellä tavalla. Tunnustusten avulla voidaan toisaalta osoittaa poikkeavat käsitykset ja näin tunnistaa harhaopit.

Tunnustusten asemaa korosti se, että niiden uskomisen ymmärrettiin olevan osa pelastavaa uskoa. Jos joku uskoi asioista toisin, ei hän voinut pelastua. Tätä korostaa vahvimmin yksi kolmesta vanhan kirkon tunnustuksesta, nimittäin Athanasium. Tunnustuksen hylkääminen merkitsi pelastavan uskon hylkäämistä.

Apostolien jälkeisten sukupolvien aikana syntyi varhaisen kirkon piirissä monenlaisia käsityksiä Jumalasta itsestään ja erityisesti siitä, kuka Jeesus oli ja mikä oli hänen suhteensa Isään Jumalaan. Miten Jeesuksen väitetty jumaluus ja ihmisyys voitiin ymmärtää.

Perimmäisesti oli kysymys siitä, miten Jumala toimi historiassa ihmiskunnan pelastamiseksi. Ei ollut kysymys ensisijaisesti uskonnollisen uskon dogmeista, vaan miten asiat todella tapahtuivat Jeesuksen elämän, julistuksen ja toiminnan suhteen ja mitä ne perimmäisesti merkitsivät. 

Vuosikymmenien saatossa Evankeliumien kertomuksia ja Apostolien kirjoituksia alettiin tulkita ja ymmärtää alkukirkon piirissä eri tavoin.

Apostolien kuoltua nousi tarve saada heidän opetuksiensa sisältö sellaiseen muotoon, joka voitiin — kristinuskon laajetessa yhä laajemmalle —  helpommin omaksua  ja siten säilyttää Raamatun opetukset mahdollisimman aidossa ja Raamatun kirjoittajien tarkoittamassa muodossa.

Tämä oli erityisen merkityksellistä, koska oli kysymys ihmisen pelastuksesta.

Opetuksia pelkistettiin jumalanpalveluksissa käytettäviksi lyhyiksi värssyiksi.  Niitä toistettiin yhdessä ja niiden avulla säilytettiin kristillisen uskon sisällöllinen perinne. Osa näistä kiteytetyistä uskontunnustuslauseista on löydettävissä jo Raamatusta itsestään (esimerkiksi 1. Tim. 3:16).

Vanhin tunnettu Raamatun ulkopuolinen uskontunnustus — credo (lat. minä uskon) — on Vanha Roomalainen uskontunnustus. Se oli lyhyt tunnustus, jota Rooman seurakunta käytti jumalanpalveluksissaan. Se oli mahdollisesti muotoutunut jo 100-luvun lopulla.

Tästä Rooman seurakunnassa käytetystä tunnustuksesta kehittyi ja laajennettiin sittemmin se tunnustus, jota nyt kutsumme Apostoliseksi uskontunnustukseksi

Toinen kuuluisa uskontunnustus, Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus, syntyi pitkän, kirkon sisäisen oppiväittelyn lopputuloksena vuonna 325. Tämä tunnustus saa joitakin lisäyksiä vielä muutamissa myöhemmissä kirkolliskokouksissa. Tämän tunnustuksen vanhin tunnettu teksti löytyy vuodelta 451 Khalkedonin konsiilin pöytäkirjoista. 

Lisäksi voidaan mainita vielä kolmas, niin sanottu Atha-nasioksen tunnustus, joka on näistä kolmesta laajin ja siinä korostetaan, että pelastuksen ehtona on koko tunnustuksen omaksuminen ja uskominen.

On hyvä muistaa, että vaikka nämä tunnustukset eivät ole Raamatun sanaa, niillä pyritään tuomaan esille kiteytettynä juuri Raamatun opetus.

Tunnustukset keskittyvät erittäin perustavaa laatua oleviin kysymyksiin, kuten kysymykseen Jumalasta, maailman synnystä, Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta ja hänen ihmiseksi tulemisestaan.

Ne kertovat myös siitä, mitä Jumala Kristuksessa teki pelastaakseen ihmisen synnistä — ja että synnit voi saada anteeksi ennen kuin ihmiskunta tuomitaan. Tunnustukset kattavat ajan luomisesta maailman tuomitsemiseen. Jokaiseen lauseeseen löytyy raamatullinen tausta. Näin silloin ymmärrettiin Raamatun opettavan.

Kysymyksemme jutun alussa liittyi neitseestäsyntymiseen ja sen uskomiseen. Tämä liittyy alkuperäisen kiistan aiheeseen. Juuri Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisesta käytiin kiistaa silloin, kuten nytkin.

Evankeliumit kertoivat sen tapahtuneen Jumalan suvereenista vaikutuksesta niin, että Jeesuksella ei ollut biologista isää (Matt.1: 23,  Luuk. 1:26–31). Evankeliumien kirjoittajat puolestaan vetosivat siihen, että juuri näin oli myös ennalta ilmoitettu tapahtuvaksi (Jes. 7:14).

Tämä Vanhan testamentin julistus ja evankeliumien kertomus, että todella näin tapahtui, kiteytyy juuri siihen, mihin kysymyksemme asettaja alussa viittaa: neitseestäsyntymiseen. Tämä ei siis ole uskontunnustuksen laatijoiden keksintö — vaan Raamatun totuus!

On kiinnostavaa ajatella, että juuri tämä kohta uskontunnustuksessa saa vahvimman epäilyksen varjon, vaikka tekstissä on paljon ”paksumpaakin” nykyihmisen nieltäväksi.

Koko tunnustushan lähtee ajatuksesta, että on olemassa Jumala, joka on kaikkivaltias ja joka on luonut taivaan ja maan. Jo tunnustuksen ensimmäinen lause sisältää ajatuksen, että kaiken elollisen olemassaolon alkusyy on Jumalassa — ensimmäisen ihmisenkin ja miksei siis Jeesuksen lihaan tulemisessa. Jos tämän uskomme, niin jäljelle jää vain tekninen kysymys, että tapahtuiko Jeesuksen syntymä niin kuin on evankeliumeissa kerrottu, vai jotenkin toisella, siis normaalilla tavalla.

Ne, jotka itselleen omaksumansa maailmankuvan mukaan kieltävät Jeesuksen puhtaasti jumalallisen alkuperän, joutuvat kyllä kysymään jatkokysymyksen: ”Kuka sitten oli Jeesuksen todellinen isä?”

Vaihtoehdoksi jää silloin spekulaatio historian kadottamasta isästä ja ajatus siitä, että evankelistojen kertomus Jeesuksen syntymästä on sepitetty.  Kysymys neitseestäsyntymisestä ei liitykään enää uskontunnustuksen hyväksymiseen, vaan Raamatun tekstin luotettavuuteen.

Samoissa tunnustuksissa on osia, joiden selkeä yhteys Raamattuun on vaikeampaa tunnistaa, kuten lause ”astui alas tuonelaan (tai helvettiin)”. Näiden kohdalla on syytä palata takaisin Raamattuun ja tutkia niiden todenperäisyyttä Raamatun tekstien valossa.

Näin Raamattu on ja jää ensisijaiseksi uskomme ohjeeksi ja auktoriteetiksi.

Kirjoittaja on Suomen teologisen opiston rehtori.