Jumalan suuri kertomus 5/11 - Onko nyt laitaa enää puhua synnistä?

22.11.2012


Simo Lintinen

Uskomme, että Jumala, joka on hyvä, loi valmiin maailman, jota hän itse arvioi sanoen: ”Se on sangen hyvä” (1. Moos. 1:31). On vaikea löytää muuta uskottavaa selitystä luomakunnalle, universumille ja maailmalle. Toisaalta luomisuskon perusteella on kuitenkin kohtuullista olettaa, että elämä maailmassa olisi hyvää ja kaikin tavoin onnellista. Mutta niin ei ole!

Hyvässä maailmassa ei ole väkivaltaa, nälkää, traagisia kohtaloita, olemassaolon edellytysten räikeitä puutteita. Hyvässä maailmassa ei ole hyväksikäyttöä ja riistoa. Hyvässä maailmassa ei ole sotaa ja sen aiheuttamaa kärsimystä.

Mutta koska näin kuitenkin on, joudumme miettimään, että luomisen jälkeen on tapahtunut jotakin perustavaa laatua olevaa, minkä johdosta maailma ei ole hyvä!

Jos ja kun uskomme hyvään Jumalaan ja valmiiseen luomakuntaan, niin nyt koettavalle pahuudelle on oltava selitys ja tarkoitus, jota emme kuitenkaan tavoita ymmärryksellämme. 

Mutta jos kaikella tälläkin on tarkoitus, niin samalla kun sanomme, että maailma ei enää ole hyvä, voimme sanoa, että se ei vielä ole hyvä. Molemmat voivat olla totta, tarkastelukulmasta riippuen.

On siis puhuttava juuri siitä, mikä aiheutti sen, ettei maailma enää ole hyvä paikka suurimmalle osalle ihmiskuntaa eikä kohta myös eläin- ja kasvikunnallekaan. Puhumme siitä, mikä meni pieleen — synnistä! Oppi syntiinlankeemuksesta luomisen jälkeen selittää, miksi toisaalta kaikki on niin tarkoituksellista ja kuitenkin niin poissa sijoiltaan, ja miksi maailma, jossa piti olla kaikki kohdallaan, onkin muuttunut tuskan ja ahdistuksen paikaksi. 

Synnistä pitää puhua

Sana synti on menettänyt merkityksensä aikanamme, vaikkakin olemme sanan takana olevan todellisuuden kanssa päivittäin tekemisissä. Juuri synti aiheuttaa sen kurjuuden, jota muutamalla lauseella luonnehdimme alussa.

Synti-sana maistuu niin vanhanaikaiselta ja vaarattomalta, että siitä voidaan puhua melko kevyesti — ja niin se esiintyykin arkisessa kielenkäytössä. Nykyaikaisen ihmisen kielenkäyttöön ei kuulu puhe synnistä asian vakavassa ja alkuperäisessä merkityksessä. Sana on kuin jäänne entisiltä ajoilta.

Nykysuomen sanakirjakin antaa mielenkiintoisen kuvan synti-sanan käytöstä suomen kielessä lainatessaan katkelmia kirjallisuudesta: ”Pietismi pitää muun muassa tanssia ja teatteria sinänsä syntinä”, ”ihojauhe (puuteri) ja permanentti ovat syntiä”. Yksinpä hattukin voi sanakirjan mukaan olla syntisesti kallellaan. Ketä tällainen säväyttäisi? Nämähän ovat triviaaleja, merkityksettömiä kysymyksiä.

Näin synti kuvataan yleisessä kielenkäytössämme melko harmittomana. Siksi käsite on avattava, sen merkitystä on pohdittava, koska edelleen sanan synti takana oleva todellisuus aikaansaa sen helvetin, josta näemme ja kuulemme lähes joka maailmankolkalta.

Pyhän Kirjan mukaan synti myös erottaa ihmisen Jumalasta nyt ja iankaikkisesti. Jos ihminen elää synnissä ja vaalii sitä, hän on vaarassa joutua iankaikkiseen eroon Jumalasta. Synti kadottaa.

Siksi, kun kysymme, onko nyt laitaa puhua synnistä, on siihen vastattava: kyllä!

Synti alkaa sisimmästä

Raamatun mukaan synti liitetään Luojan ja ihmisen välisiin suhteisiin. Se ei ole jotakin substanssia. Sitä ei siis luotu kuten esimerkiksi vettä tai ilmaa. Eikä sanan varsinaisessa mielessä sitä ole nytkään ilman ihmisen synnillisiä tekoja tai synnillisyyttä. Jumala ei sitä luonut. “...ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää” (1. Moos. 1:31).

Synti ei siis ole osa luomakuntaa. Vastausta siihen miten mahdollisuus tai halu syntiin alun perin syntyi — kysymys pahan alkuperästä — lienee mahdotonta saada.

Raamatun alkukertomuksen mukaan syntiinlankeemus oli samaa kuin tottelemattomuus Jumalaa kohtaan. Ihminen teki sitä, minkä Jumala oli kieltänyt.  Muutaman sukupolven jälkeen oli helvetti päässyt irti: ”Mutta maa turmeltui Jumalan edessä, ja maa tuli täyteen väkivaltaa. Niin Jumala näki, että maa oli turmeltunut; sillä kaikki liha oli turmellut vaelluksensa maan päällä.” (1. Moos. 6:11–12) 

Kertomus syntiinlankeemuksesta selittää, miksi elämä on sellaista kuin nyt näemme ja koemme sen olevan. Synti ei ole ensisijaisesti jotain ulkonaista. Teemme syntiä, koska olemme syntisiä. Tästä on tullut ihmiskunnan sisäsyntyinen ominaisuus. Tämä on järjestys. Synti alkaa sisimmästä. Se on ihmisen tahdon ilmaus. 

Kapinaa Jumalaa vastaan 

Synnin juuri on kapina Jumalaa, Luojaamme, vastaan eri muodoissa. Siksi suurin synti on jättää Jumala huomioimatta tai jopa kääntyä palvoen luodun puoleen. Synti on näin väärän kunnioituksen antamista; kunnioituksen antamista ja palvonnan kohdistamista sille, jolle se ei kuulu (Room. 1: 22–27). Tästä seuraavat monenlaiset vääristymät, jotka ahdistavat ihmiskuntaa.

On mielenkiintoista todeta, että ei ole neutraalia tilaa. Ihminen joka tapauksessa palvoo ja kunnioittaa jotakin. Lojaalisuuden ja kiitollisuuden puute Jumalaa kohtaan synnyttää monia asioita, joita kutsumme synniksi. Nämä ovat tarkemmin ajateltuna kuitenkin synnin seurausta.

Vanhan teologian määritelmän mukaan synti on ylpeyttä, itsekkyyttä ja pahaa himoa. Ylpeys ajattelee, että olen enemmän kuin mistä saan arvonantoa. Ylpeys on itseään korostavaa ja vaatii toisten huomiota ja jopa palvontaa. Ja kun sitä ei saa, se synnyttää vihaa, halveksuntaa ja väkivaltaa. Elämää leimaa vihamielisyys erityisesti Jumalaa ja hänen omiaan kohtaan.

Käytännössä tämä ilmenee minimissään tyytymättömyytenä ja ahneutena, pahimmillaan toisten riistona ja pahuutena.

Koska se tila, jossa Jumalaa vastaan kapinassa oleva ihminen on, ei kuitenkaan tyydytä häntä, etsii hän kuumeisesti jotain, jolla saisi sisimpänsä tyydytettyä. Tämä puolestaan synnyttää pahan himon, joka pyrkii täyttämään sisimmän tyhjyyden keinolla millä hyvänsä. 

Ihmisellä on vapaa tahto

Raamatun alkukertomuksen mukaan Jumala antoi ihmiselle mahdollisuuden totella tai olla tottelematta (1. Moos. 2:17, 3:6). Ihmisellä oli oikeus valita, käyttää väärin sitä asemaa, jonka hän oli luomisessa saanut. Jumala ei ohjelmoinut ihmistä kuten robottia.

Yllättävää kyllä, kertomus syntiinlankeemuksesta, osoittaa, että ihmisellä on vapaa tahto ja vahvistaa sen, että kaikkea ei ole ennalta määrätty. Se osoittaa myös, että Jumala ei ole tyranni, joka väkisin toteuttaa tahtonsa. Jumala ilmaisee tahtonsa. Ihmisen osana on reagoida siihen.

Kertomus syntiinlankeemuksesta merkitsee, että pahuus, kärsimys ja kuolema eivät kuuluneet alkuperäiseen luomakuntaan, vaan tulivat sinne ihmisen tottelemattomuuden seurauksena.

Se osoittaa myös, että synti on väliaikaista. Synti tullaan tuomitsemaan ja poistamaan.

Ja koska synti ei ole jotain irrallista, joka voidaan puhdistaa kuin tahra vaatteista, koskee tämä synnin tuomio myös syntistä ihmistä. Siksi on tärkeää — elintärkeää — päästä siitä eroon ennen kuin tuomio pannaan täytäntöön.

Tämä ennakoi iankaikkisuutta, jossa Jumala ja luomakunta ovat sopusoinnussa keskenään, iankaikkisuutta, jossa ei ole kärsimystä, tuskaa, kuolemaa — eikä syntiä.

Kertomus syntiinlankeemuksesta ei siis ole suuren kertomuksen viimeinen luku vaan sen alku. Meidän haasteemme  tänään on: valitse. Päätä kenelle kuulut, ketä tottelet. Synnistä voi päästä eroon ja tehdyt synnit voi saada anteeksi. Siitä seuraavissa artikkeleissa.

Kirjoittaja Simo Lintinen on Suomen teologisen opiston rehtori.