Jumalan suuri kertomus 4/11 - Ihminen: Jumalan kuva vai irvikuva?

12.11.2012


Tomi Vaahtera

Mikä ihminen onkaan. Mikä uutuus, mikä kaaos, mikä ristiriitainen olento, mikä ihme. Kaikkien tuomari, tyhmä maan mato, totuuden tallettaja, epävarmuuden ja erehdysten likaviemäri, maailmankaikkeuden kunnia ja hylky.

Näin totesi aikanaan Blaise Pascal, 1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko, fyysikko ja filosofi. Hän osui naulankantaan kuvatessaan ihmiselämän realismia.

Pascal tunnettiin myös vakaumuksellisena kristittynä ja ehkä sitä taustaa vasten voidaan hyvin ymmärtää hänen ajatuksensa ihmiselämän ristiriitaisuuksista ja jännitteistä. Silmiemme eteen tuodaan median välityksellä jatkuvasti kuvia niistä raakuuksista, joita ihminen saa aikaan. Vain syntiinlankeemus voi selittää tämänkaltaiset jännitteet ja raakuudet, jolloin ihminen voidaan nähdä enemmänkin Jumalan irvikuvana kuin kuvana.

Ihmiskuvia ja -käsityksiä

Tieteen näkökulmasta ihmistä voidaan tarkastella fysikaalisena, biologisena, tiedostavana ja tuntevana, ajattelevana ja kommunikoivana sekä sosiaalisena olentona. Näiden ihmistä tutkivien tieteenhaarojen kautta voidaan saada tietty kokonaisnäkemys ihmisestä.

Kun puhutaan ihmiskäsityksestä, siihen sisällytetään ihmisten luomat maailmankatsomukset eli erilaiset arvostukset, uskomukset ja ideologiat, jotka ihminen on omaksunut itsestänsä ja asemastansa maailmassa. Jos ihmistä esimerkiksi tarkastellaan vain luonnonmukaisesta (naturalistisesta) näkökulmasta biologisena olentona unohtaen muut tieteenhaarat, syntyy ideologia (”ismi”).

Kristillinen ihmiskäsitys

Vaikka kristillisen ihmiskäsityksen jotkin piirteet ovat samankaltaisia monien muiden ihmiskäsitysten kanssa, niin selkein erottava tekijä on ihmisen suhde Jumalaan. Tämä suhde vaikuttaa kaikkeen ihmisen elämässä.

Teologiassa puhutaan myös niin sanotusta juutalais-kristillisestä ihmiskäsityksestä, jonka pohjana on ajatus siitä, että kristinuskon sanoma rakentuu Vanhan testamentin päälle. Kristilliselle kirkolle myös Vanha testamentti on Jumalan ilmoitusta ja siksi se on Raamatun kaanoniin hyväksyttykin.

Raamatun ensimmäinen perustava totuus ihmisestä on, että ihminen (hepr. adam) on persoonallisen Jumalan luoma olento (1. Moos. 1:25–28; Ps. 8:5–7; Ps. 139:13–18; Ilm. 4:11). Ihmisen perimmäinen olemus tulee hänen ulkopuoleltaan, Jumalalta. Ihmisessä ei ole elämää itsessään, siksi ihminen ei ole jumala eikä jumalallinen olemukseltaan.

Kun Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen (Imago Dei), tarkoitti se sitä, että hän antoi ihmiselle arvon kaiken muun luomakunnan ylitse: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu” (1. Moos. 1:26).

Ihminen Jumalan kuvana

Ihminen Jumalan kuvana tarkoittaa, että hän on Jumalan kaltainen ja edustaa Jumalaa. Kuva (hepr. tselem, kreik. eikôn) ja kaltainen (hepr. demut, kreik. homoiôsis) viittaavat kumpikin samankaltaisuuteen, mutta ei identtisyyteen.

Kreikan sanasta eikôn tulee myös suomen kieleen sana ”ikoni”, joka tunnetaan erityisesti ortodoksisuudessa. Ikonissa oleva kuva edustaa sen takana olevaa todellisuutta.

Ihminen Jumalan kuvana edustaa Luojaansa tässä maailmassa, ja niinpä ihmisen tehtävänä jo ennen syntiinlankeemusta oli hallita luomakuntaa ja huolehtia siitä kaikin tavoin.

Syntiinlankeemuksessa Jumalan kuva rikkoutui ihmisessä mutta ei hävinnyt kokonaan pois. Apostoli Paavali kirjoittaa, että Kristuksen lunastustyö ristinkuoleman kautta sai aikaan Jumalan kuvan uudistumisen ihmisessä, jolloin ihminen voi asteittain kasvaa Jumalan kaltaisuuteen (Kol. 3:10).

Jumalan kuvana oleminen merkitsee ennen kaikkea kahta asiaa: Ensinnäkin ihmiset ovat samanarvoisia Jumalan kuvina. Tämä sulkee pois erityisesti sukupuoleen tai rotuun kohdistuvan syrjinnän, rasismin.

Toiseksi ihminen on ainutkertainen suhteessa eläimiin, koska mitään eläintä ei luotu Jumalan kuvaksi.

Enemmän kuin eläin

Jumalan kuva ilmenee ihmisessä eri tavoin — ja nämä ovat samalla asioita, jotka erottavat ihmisen eläinkunnasta. Jumalan kuva ilmenee ihmisessä moraalina, jolloin ihminen on moraalisessa vastuussa teoistaan Jumalalle.

Ihmisellä on myös sisäsyntyinen ymmärrys hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Uudestisyntymisen kautta ihmisellä on elämä, joka mahdollistaa vuorovaikutteisen yhteyden Jumalaan.

Jumalan kuva ilmenee myös esimerkiksi kykynä tehdä päätelmiä, ajatella loogisesti tai kykynä oppia ja luoda uutta. Ihminen kykenee abstraktiin kielelliseen ilmaisuun, osaa eri kieliä sekä kykenee kirjoittamaan. Ihminen pystyy myös luomaan taidetta, musiikkia, kirjallisuutta (kauneuden taju), tiedettä ja teknologiaa (sovellustaito).

Näiden lisäksi ihmisellä on kyky rakentaa ja hoitaa suhteita. Jumala loi ihmisen sosiaaliseksi olennoksi eli yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Näin ollen esimerkiksi eläminen erakkona, erillään muusta yhteiskunnasta, ei ole Jumalan tarkoitus eikä täytä todellista ihmisen mittaa.

Ihmissuhteissa ihminen kykenee ystävällisyyteen, inhimillisyyteen, rakkauteen, epäitsekkyyteen, lempeyteen, hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen. Tämänkaltaiseen yhteyteen liittyy olennaisesti myös vastuu lähimmäisistä.

Ihmisen olemuksen mysteeri

Kuten Timo Lehikoinen totesi kirjoituksessaan Jumalasta, että Jumala jää lopulta ihmiselle suureksi mysteeriksi Raamatun ilmoituksesta huolimatta, niin jossakin määrin sama koskee myös ihmistä itseään.

Alussa tarkastelimme erilaisia käsityksiä ihmisestä eri tieteenalojen näkökulmasta, ja ihminen onkin paloiteltu erilaisiin osiin, jotka voidaan käsittää erilaisina tarkastelukulmina ymmärtääksemme ihmisen käyttäytymistä ja fyysistä rakennetta sekä niiden yhteyttä toisiinsa.

Raamattu kuvaa ihmistä kokonaisuutena, jolla tarkoitetaan ihmisen olevan olemukseltaan yksi kokonaisuus. 1. Moos. 2:7 mukaan ihmisestä tuli elävä olento (nefesh), kun Jumala henkäisi ruumiiseen.

Tässä näkyy kokonaisuus, mutta perinteisesti kristillisessä teologiassa siitä on erotettu kaksi perusosaa, jotka muodostavat ihmiseksi kutsutun kokonaisuuden: aineellinen (keho) ja aineeton (sielu ja/tai henki) osa. Ne ovat liittyneet toisiinsa ja vaikuttavat toinen toisiinsa.

Ajatus ruumiista, sielusta ja hengestä erillisinä ja itsenäisinä substansseina juontaa antiikin ajan kreikkalaiseen filosofiaan, jossa ihminen jaettiin kahtia. Sielu oli se varsinainen ihminen ruumiissa.

Kreikkalainen ajattelu hivuttautui myös kristilliseen oppiin, jolloin ihmisen olemusta alettiin määritellä henkenä, sieluna ja ruumiina tai pelkästään niin sanottuna henkisieluna ja ruumiina.

Vanhan testamentin kautta välittyvä heprealainen ajattelu ei puolla tällaista dualistista jakoa, jossa henkinen ja aineellinen luonto ovat jyrkästi erillään toisistaan. Ihminen nähtiin yhtenäisenä kokonaisuutena, jossa ”ruumiillinen” ja ”sielullinen” puoli vaikuttavat toisiinsa ja ovat yksi kokonaisuus. Sana nefesh, joka on käännetty pääasiallisesti sanalla ”sielu”, merkitsee henkilön kokonaispersoonallisuutta itsestään tietoisena yksilönä.

Mikä on ihminen?

Ihmisen olemus jää meille joka tapauksessa jossakin määrin salaisuudeksi, mutta tärkeintä meille ihmisinä on elää elämämme Luojamme yhteydessä, hänen tekojaan ihmetellen ja ihaillen ja Daavidin tavoin todeten: ”Mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” (Ps. 8:5)

Niin, ihminen luotiin Luojansa kunniaksi — Luojansa kuvaksi.

Kirjoittaja Tomi Vaahtera on Suomen teologisen opiston opettaja