Pastoreiden kasvattamisesta

6.6.2012


Tommi Karjalainen

Millaisessa ympäristössä kasvaa parhaiten pastoreita? Kysymyksen asettelu on harhaanjohtava, sillä pastoreita ei synny vahingossa. Pastoreita kasvatetaan. Pastoreiden kasvattamiseen tarvitaan hyvä maaperä – seurakunta, joka rohkaisee, varustaa, lähettää ja tukee. Monessa seurakunnassa huomataan nuori uskova, joka tuntuu kasvavan paljon ikäisiään nopeammin Jumalan tuntemisessa ja joka omaa halua palvella seurakunnassa. Monen tämän päivän vanhemman pastorin ura on alkanut pyhäkoulun, nuorteniltojen, pienryhmän tai kokousten johtamisella. Seurakunnan tehtävänä on varustaa näitä nuoria ohjaamalla ja tarjoamalla sopivia tehtäviä ja haasteita, jatkuvasti tukien ja rohkaisten.

Pidemmälle katsomisen tarpeellisuudesta

Nähdessämme nuoren kasvavan uskossaan ja löytävän uusia paikkoja palvella, katselemme tyytyväisinä tulevaa yhteislaulujen säestäjää, kolehdin kantajaa tai vanhimmiston jäsentä. Katsommeko kuitenkaan tarpeeksi kauas? Joskus meidän ajatuksemme lupaavankaan nuoren kyvyistä ja potentiaalista ei vastaa sitä, millaisia suunnitelmia Jumalalla on hänelle varattuna. Ehkä Jumala on johtamassa häntä jonnekin muualle?

On selvää, että moni pieni seurakunta kamppailee talouden, ja mikä vielä tuskallisempaa, henkilöresurssien kanssa. Mitä tehdä kun kaikki nuoret tulevaisuuden lupaukset muuttavat isoihin kaupunkeihin opiskelemaan? Ratkaisu ei ole pitää heistä kiinni kynsin ja hampain, vaan panostaa heihin silloin kun he ovat keskellämme. On suuri etuoikeus, että saamme olla mukana kasvattamassa nuoria seurakunnassa, ja jokainen lienee huomannut, ettei nuoren kasvattaminen elämänsä Raamattuun perustavaksi aikuiseksi ole ainakaan nykyään itsestäänselvää. Jotkut seurakunnat ovat omaksuneet tämän roolin, ja monesti työntekijäpäivillä kuuleekin ihmeteltävän kuinka siitä ja siitä pienestä seurakunnasta on kasvanut niin monta pastoria, lähetystyöntekijää tai muuta hengellistä vaikuttajaa. Vaikka heistä jokainen aikoinaan jätti oman kotiseurakuntansa, sitä tuskin kukaan ajattelee jälkeenpäin menetyksenä. Tässä toteutuu raamatullinen periaate: ”Autuaampi on antaa kuin ottaa.”

Seurakunta koulutuksen takana

Jotkut nuoret palaavat pastorikoulutuksen jälkeen omalle kotipaikkakunnalleen, mutta asiat eivät sujukaan totutulla tavalla. Saatuaan etäisyyttä asioihin hän ehkä näkee joitakin asioita uusin silmin, ja ehkä hän on löytänyt uutta rohkeutta puuttua joihinkin asioihin. Nuorena ja hieman kokemattomana hän saattaa yrittää pakottaa muutosta liian hanakasti ja tulkita toisten varovaisuuden vastustukseksi. Toisaalta seurakunta on saattanut odottaa, että se tuttu ”poika” palaa, mutta eivät tunnistakaan mieheksi kasvanutta pastoria, jolla onkin omia, erilaisia mielipiteitä. Onko seurakunta riittävän kypsä kuuntelemaan ja tukemaan nuoren pastorin vakaumusta? Ja toisaalta, onko nuorella rohkeutta ”enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä,” mutta tehdä se kunnioittavasti ja ymmärtää, että seurakunnan suuntaa ei voida muuttaa yhdessä päivässä?

Suurin osa koulutuksen läpi käyneistä löytää tiensä toisiin seurakuntiin – osalla suhde lähettävään seurakuntaan on katkennut jo koulutuksen ensimmäisenä vuotena. Taustalla ei välttämättä ole mitään dramaattista; ”poissa silmistä, poissa mielestä” toteutuu niin helposti. Tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa että ennen niin vahva suhde olisi menettänyt merkityksensä. Tapasin muutamia aikoja sitten yllättäen vanhasta kotiseurakunnastani joukon itseäni vanhempia ihmisiä – heidän keskellään olin tullut uskoon 18 vuotta sitten, ja he varmasti tunsivat minut paremmin kuin olisin välittänyt. Kohtaamisemme oli kuitenkin täynnä lämpöä ja kiintymystä, ja yhdessä totesimme kuinka elämässä on tärkeintä että armo kantaa! Hengellinen yhteys ei ole kiinni ajallisesta tai maantieteellisestä etäisyydestä.

Kukaan ei voi mitenkään pyyhkiä pois sitä, missä on kasvanut. Kun Jumala kutsuu jonkun pastoriksi, uusi kutsu ei pyyhi pois hänen historiaansa. Vaikka koulutuksen aikana hän oppii paljon tietoja ja taitoja, henkilöhistoria ja kokemukset tarjoavat sen pohjan, jota vasten uutta arvioidaan ja omaksutaan. Vaikka koulutus kestää vuosia, kaiken uuden opin jälkeen tärkeintä saattaa kuitenkin olla se, millaisessa seurakunnassa tuleva pastori on saanut kasvaa sitä ennen. Tämän yhteyden vaaliminen on molempien osapuolien vastuulla; seurakunnan taholta heidän tehtävänään on tukea nuorta hänen koulutuksensa aikana ottamalla yhteyttä ja tarjoamalla taloudellista tukea, nuoren taholta odotetaan myös yhteydenpitoa ja kunnioitusta ”omaa kotia kohtaan”, joka saattaa merkitä satunnaista saarnaa tai nuortenillan pitämistä, tai vaikkapa yhteistä kahvihetkeä Kesäjuhlilla.

Terveiden esikuvien ketju

Vaikka nuoren pastorin tuoreen uravalinnan takana on Jumalan suvereeni kutsu, monesti hän osaa kertoa myös merkityksellisistä ihmisistä, jotka ovat saaneet hänet ajattelemaan pastorin ”ammattia.” Vastaavasti monen vastahakoisesti pastorin kutsuun vastannut on nähnyt kuinka hänen pastorinsa on laittanut laumansa jatkuvasti kaiken etusijalle, perheen ja terveyden kärsiessä jalon kutsun tähden. Terve ihminen osaa kuitenkin nojautua hyviin esimerkkeihin ja ottaa oppia huonoista kokemuksista.

Mikäli pystymme tarjoamaan seurakunnissa terveitä esikuvia nuorelle, on suurempi todennäköisyys että hänestä itsestään kehittyy terve pastori. Kaiken pohja luodaan jo kotona, ja mitä ehyemmän pohjan pystymme nuorelle tarjoamaan, sen parempi. Aivan turhaan ihastelemme niiden todistuksia, jotka kertovat monisanaisesti huumehelveteistään ja vankilavuosistaan ja joiden todistus lässähtää uskoontulon kuvaukseen. Vaikka iloitsemmekin siitä, että Jumala kykenee pelastamaan vaikka mistä, on paljon terveempää iloita sellaisen puolesta, joka on säästynyt kaikelta tuolta. Silloin emme ainoastaan onnittele häntä, vaan myös seurakuntaa joka on suorittanut tehtäväänsä hyvin.

Esikuvien ketjun tulisi jatkua myös koulutuksen aikana. Pastoreiden kouluttajat ovat ensisijaisesti Jeesuksen seuraajia, vasta toisekseen ammattilaisia. Monesti tiedon välitystä paljon tärkeämpää on nuoren altistuminen positiivisille vaikutuksille ja vaikuttajille. Kouluttajien raamatuntuntemus, elämänkokemus ja työhistoria yhdistettynä yksilöllisin, Jumalan palvelemiselle antautuneisiin persooniin tarjoavat nuorelle mahdollisuuden löytää uusia esikuvia, joiden esimerkki voi johtaa heitä pidemmälle heidän orastavan kutsumuksensa polulla. Ei olekaan samantekevää minkälaisia ihmisiä kouluttajat ovat, sillä loppujen lopulta me kaikki välitämme eteenpäin vain sitä mitä aidosti olemme ja mihin todellisesti uskomme.

”Kehoitan siis teitä: olkaa minun seuraajiani” (1. Kor. 4:16). Paavalin sanat jäävät kaipaamaan sitä pontta, joka välittyy alkutekstistä: ”Olkaa jatkuvasti minun jäljittelijöitäni!” Hän todellakin käyttää sanaa, joka yksiselitteisesti merkitsee jäljittelijää – jotakuta joka tarkkaan seuraa toisen toimintaa voidakseen toistaa saman perässä. Jos joku käyttäisi Paavalin sanoja itsestään, häntä pidettäisiin ylimielisenä, mutta Paavalikin kutsui seuraamaan omaa vaellustaan, sitä kuinka hän itse oli Kristuksen jäljittelijä (1. Kor. 11:1).

Yksi asia, jossa Paavali jäljitteli Kristusta, ja joka jää joskus huomioimatta on se, että hänelläkin oli seuraajia. Paavali ei ollut yksinäinen susi, vaan hän määrätietoisesti nosti esiin ihmisiä, panosti heihin, lähetti heitä ja tuki heitä. Paavali ymmärsi, että pastoreita ei kasva – heitä kasvatetaan. Ovatko meidän seurakuntamme paikkoja joissa pastoreita kasvaa jos kasvaa, vai olemmeko oikeasti kasvattamassa heitä? Vaikka pastoreiden kasvattaminen on koko seurakunnan yhteinen tehtävä, käytännön tasolla se kuitenkin konkretisoituu siinä, mitä minä teen yksilötasolla. Omalla pienellä paikallani voin tarkastella seurakuntamme kasvavia nuoria, tunnistaa heissä Jumalan kutsun, rohkaista, tukea ja rukoilla heidän puolestaan, sekä olla heille itse esikuvana jota jäljitellä. Joskus tämä tarkoittaa sitä, että paljastamme omat haavamme ja kamppailumme, mutta eikö se ole juuri se asia joka yhdistää meitä kaikkia pastorit mukaan lukien – olemmehan kaikki armahdettuja syntisiä? Kuinka tärkeää onkaan, että kasvatamme pastoreita joiden julistuksen keskiössä on Kristus ja armo! Tämä on se tehtävä jonka Jumala on meille uskonut.

Kirjoittaja Tommi Karjalainen on toiminut Suomen teologisen opiston opettajana ja raamattukoulun johtajana. Nykyisin Tommi asuu vaimonsa Maaretin kanssa Hollannissa ja opiskelee Tyndale theological seminary:n teologian maisteriohjelmassa.