Seurakunnan paradoksi 10/10 - Seurakunnan ajankohtaisuuden paradoksi

16.5.2012


Tomi Vaahtera

Monissa seurakunnissa mietitään, pohditaan, keskustellaan tai sitten jopa taitetaan peistä sen suhteen tulisiko seurakunnan jumalanpalveluksen muuttua, pitäisikö laulaa uusia ylistyslauluja vai pitäytyä hengelliseen laulukirjaan tai tulisiko seurakunnan koko toimintakulttuuria uudistaa ja muuttaa ajanmukaisemmaksi. Usein näissä keskusteluissa törmäävät asiat ja ihmisten erilaiset mieltymykset, mutta samalla ohitetaan itse ydin ja vastaamatta jää olennainen eli miksi näin pitäisi tehdä.

Elämä tuo uudet tarpeet

Tämän tiedostaminen on tärkeää, mutta se on kuitenkin monille vanhemmille uskoville kipeä paikka. Tässä yhteydessä en tarkoita välttämättä iältään vanhoja ihmisiä, vaan yleensä jo pidempään seurakunnassa olleita. Olin 37-vuotias mennessäni naimisiin ja ensimmäisen lapsen saimme ollessani 43-vuotias. Olin tottunut tietynlaiseen elämään, toimimaan tietyllä tavalla, kunnes avioliiton myötä ensimmäisen kerran jouduin törmäyskurssille omien pinttyneiden tapojeni kanssa. En enää voinutkaan jatkaa elämää niin kuin ennen.

Noin viisi vuotta saimme vaimoni kanssa viettää kohtalaisen vapaata elämää, mutta esikoispoikamme synnyttyä voin vakuuttaa, ettei mikään ollut enää niin kuin ennen. Uusi elämä oli tullut ja muuttanut elämämme ylösalaisin, eikä vähiten vuorokausirytmin suhteen. Vielä näin ”vanhana” joudun opettelemaan uudenlaista tapaa kommunikoida lasteni kanssa tutustuen lasten musiikkiin, elokuviin, kirjoihin, leikkeihin ja ties mihin. Enää en voi töistä kotiin tullessani heittäytyä sohvalle, laittaa musiikkia soimaan, lukea lehteä (vaikka välillä kovasti yritän sitäkin) tai muuta vastaavaa, sillä ilta mennään pitkälti pienten lasten ehdoilla, kunnes heidät on lopulta saatu nukkumaan.

Minun tulee siis jatkuvasti astua ulos omasta mukavuusvyöhykkeestäni ja elää toisia ihmisiä varten. Samalla tiedostan syvästi, että elämäni on saanut aivan uuden merkityksen ja tarkoituksen rakkaiden ihmisten kautta. On toisia ihmisiä, jotka tarvitsevat minua ja joita minä tarvitsen. Mitä enemmän olen valmis antamaan periksi omasta itsekkyydestäni ja mielihaluistani sitä palkitsevampaa se on perhe-elämässä.

Tällä pienellä esimerkillä omasta elämästäni halusin havainnollistaa elämän realiteetteja koskien myös seurakuntaelämää. Terve ja elävä seurakunta vetää puoleensa uusia ihmisiä ja heidän mukanaan uusia kysymyksiä. Meidän vanhempien kristittyjen ja seurakuntalaisten hengellinen kypsyys mitataan muun muassa siinä, olemmeko valmiita antamaan periksi omissa perinteissämme sen vuoksi, että saavuttaisimme enemmän ulkopuolisia ihmisiä.

Puhummeko vieraalla kielellä?

”Hyvänen aika! En tajua mitään siitä, mistä he puhuvat.” Näin ajatteli kerran eräs rippikoululaisen äiti mentyään lähimpään kirkkoon. Meidän uskonnolliset perinteemme ja hengellinen fraseologiamme eivät välttämättä sano yhtään mitään tämän ajan ihmisille. Olen joutunut lasteni kanssa opettelemaan tapaa kommunikoida heidän kanssaan.

Uskallammeko kohdata ihmisten rehelliset ja toisinaan vaikeatkin kysymykset elämästä? Olemmeko valmiita paneutumaan sanomaamme niin, että kykenemme välittämään sen nykyihmisille. Tehtävämme Jeesuksen seurakuntana on saada ihmiset vastaanottamaan evankeliumi, mutta se tulee heille vaikeammaksi, jos he eivät ymmärrä puhettamme. Tunnettu raamatunopettaja Michael Green on sanonut: ”Evankeliumi ei ole koskaan julistamista irrallaan tästä maailmasta, vaan aina ihmisille ja siksi sanoma täytyy välittää sellaisin termein, että he ymmärtävät sen.”

Laulammeko uutta laulua?

Sama koskee käyttämäämme musiikkia. Olemmeko unohtaneet, että Raamatussa kehotetaan useaan otteeseen laulamaan Herralle uusi laulu? Monet hengellisistä lauluistamme saattavat koskettaa meitä, mutta koskettavatko ne sitä väestöä, jota yritämme tavoittaa evankeliumilla. Nämä ovat kysymyksiä, joita meidän tulisi seurakunnissamme rehellisesti pohtia.

Varmasti musiikin tulisi olla rikasta ja monipuolista, sillä Jumala on luonut moninaisuuden elämämme rikkaudeksi, mutta musiikkikin on kieli muiden kielien joukossa ja on näin ollen yksi tapa kommunikoida. Tämän ajan ihmisen tavoitamme tämän ajan musiikilla.

Olennainen kysymys

Kun siis haluamme tavoittaa tämän ajan ihmisen evankeliumilla, olemmeko valmiita muuttumaan, venymään ja ennen kaikkea kysymään Jumalalta viisautta toimintaamme seurakunnassa. Onko intressimme rakentaa omien mieltymystemme mukaista seurakuntakulttuuria tai vain jatkaa niin kuin ennenkin, vai rupeammeko määrittelemään toimintaamme sen pohjalta kuinka hyvin ja kuinka paljon tavoitamme uusia ihmisiä?

Muutos tai uudistuminen ei koskaan ole itsetarkoitus. Kaikki toiminta ja viestintätavat pitäisi määritellä ja toteuttaa seurakunnan tärkeimmän mission pohjalta: voittaa niin monta ihmistä Kristukselle kuin mahdollista. Jokainen sukupolvi on aina vastuussa vain omasta sukupolvestaan. Jumala antoi ilmoituksensa tietyn kulttuurin keskellä ja on aina toiminut kulttuurien sisällä puhuen ihmisille ymmärrettävällä tavalla ja ajanmukaisilla kielikuvilla. Jeesus luopui kirkkaudestaan pukeutuessaan ihmisyyteen.

Olemmeko seurakuntina ja yksilöinä valmiita luopumaan joistakin ehkä pinttyneistäkin tavoistamme ja tulla ihmisiksi ihmisten keskellä, rakastaa ja palvella heitä, ottaa yhteyteemme ja opettaa heitä tuntemaan Herramme Jeesuksen?

Artikkelini on täynnä kysymyksiä, koska toivon meidän kaikkien oppivan kysymään kysymyksiä itseltämme ja toisiltamme sekä välillä myös kyseenalaistamaan omaa toimintaamme. Jeesuksen seurakunnan tehtävä ei ole elää itseään vaan Jumalaa ja maailmaa varten.

Tomi Vaahtera,
Suomen teologisen opiston opettaja