Seurakunnan paradoksi 9/10 - Seurakunnan johtamisen paradoksi

3.5.2012


Simo Lintinen

Puhuessamme johtajuudesta seurakunnassa, emme puhu tyhjiössä, vaan suomalaisen kulttuurin ja ajatustavan keskeltä ja sen muokkaamien ajatusten ja asenteiden mukaan. Millaisia mielleyhtymiä ajatus johtajasta tai johtajuudesta synnyttää? Näyttää siltä, että ajatus johtajasta ja johtamisesta jakavat mielipiteitä. Yhtäältä ihannoidaan vahvoja johtajapersoonia ja toisaalta vastustetaan koko ajatusta. Omien havaintojenikin mukaan suhtautumisemme johtajuuteen jakaantuu karkeasti ottaen kahteen ääripäähän ja monenlaisiin asenteisiin näiden väliltä. Uskon, että on hyödyllistä nostaa näitä esille, koska näiden asenteiden tunnistaminen puolestaan auttaa ymmärtämään suhtautumistamme johtamiseen seurakunnassa.

Joidenkin mielestä johtajana oleminen on äärimmäisen poikkeuksellista. Ajatellaan, että vain muutamat soveltuvat tähän. Syntyy mielleyhtymiä vanhoista ruukin patruunoista tai etäisistä suurmiehistä. Kotimaiset elokuvat ovat opettaneet vuosikymmenien ajan, että kun ”ylioppilas” tai oikein ”insinööri” saapuu paikalle koko kylä kohahtaa. Tytöt parveilevat tämän ihmetyksen ympärillä ja kylän ongelmat selviävät. Kaikista ei ole tähän. Johtajuuden ajatellaan olevan jotain kaukaista ja tavoittamatonta. Johtaja määrää ja sanoo viimeisen sanan. Johtaja löytyy hierarkian huipulta. Muut kuuntelevat johtajaa. Syntyy ajatus, että ainakaan minusta ei siihen ole… ja tarkemmin ajatellen ei tuosta meidän pastoristammekaan. Toisaalta, joidenkin mielestä, johtajat ja johtajuus on aivan tarpeetonta. Minkä tahansa tehtävän seurakunnassakin voi toteuttaa lähes kuka tahansa. Vallalla on Tuntemattoman sotilaan ”jermumentaliteetti”. Ollaan asenteellisessa kapinassa niitä vastaan, jotka johtavat. Yritetään tasapäistää kaikki. Hellitään piilevää ”herravihaa”, jossa huomaamatta tehdään johtaminen lähtökohtaisesti vaikeaksi ja jopa anastamaan tämä johtajuus. Että näin on, näkyy selvästi koko yhteiskuntammekin karkeassa poliittisessa jakautumisessa vasemmistoon ja oikeistoon. Ajattelen niin, että edellä kuvatussa asenteellisessa ympäristössä meidän tulee ajatella kaikkea johtajuutta hengellinen johtajuus mukaan luettuna. Se, miten seurakunnassa toimimme ja millaisia asenteita sinne tuomme, saattaakin olla peräisin taustastamme.

Omassa seurakuntakentässämme, Vapaakirkossa, nousi 70-luvulla melko vilkas keskustelu seurakunnan johtamisesta ja johtajien asemasta. Oma historiamme oli määritellyt seurakunnan johtamisen siten, että vanhimmiston puheenjohtaja, jota silloin kutsuttiin seurakunnan esimieheksi lähinnä määritteli mitä seurakunnassa  tapahtuu; näin ainakin pienissä seurakunnissa, joita suurin osa seurakunnista silloin oli. Vanhimmisto oli toimielin, joka sai valtansa seurakunnankokoukselta, joka käytti ylintä toimeenpanovaltaa seurakunnassa. Seurakuntaa johti siis välillisesti seurakunta itse ja käytännössä vanhimmisto, jonka ohjaksissa oli seurakunnan esimies.

Alettiin keskustella hengellisen työntekijän, pastorin ja saarnaajan asemasta seurakunnassa. Hengellisen työn tekijä seurakunnassa oli enenevässä määrin saanut koulutusta. Näissä samoissa tehtävissä oli myös itseoppineita saarnaajia ja evankelistoja. Työntekijää, edes koulutettua pastoria, harvoin miellettiin seurakunnan johtajaksi. Jotkut saivat tosin tämän aseman henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella. Pastori oli vain “työntekijä”, joka oli vanhimmiston esityksestä seurakunnan valitsema. Vanhimmisto oli hänen “työnantajansa”. Hänellä ei ollut myöskään selkeää asemaa yhdyskuntajärjestyksessä. Vahvat työntekijät saavuttivat kunnioitetun aseman henkilökohtaisten edellytystensä pohjalta. Vilkkaan, vuosiakin kestäneen keskustelun jälkeen, saatiin yhdyskuntajärjestykseen määritellyksi seurakunnan johtajan asema ja tehtävä. Nyt voitiin “työntekijä” valita seurakunnanjohtajaksi.

Nyt heilahti heiluri toiseen laitaan. Kaikkialla alettiin korostamaan johtajien merkitystä. Johtajasta tuli seurakunnan tärkein henkilö. Johtajasta, lue pastorista, riippui seurakunnan menestys. Johtaja sitä ja johtaja tätä... Suuresta maailmasta adoptoitiin voimakkaan hierarkkisia johtajakäsityksiä. Osallistuttiin kansallisiin johtajaseminaareihin ja kulutettiin johtajuusoppaita. Pastoreiden itsetunto johtajina kohentui. Oltiin päästy seurakunnan työntekijäistä sen johtajaksi. Mutta heilurin siirtyessä näin toiseen laitaan – työntekijäajatttelusta johtajuuden korostamiseen – alkoi seurakuntalaisten taholta kuulua voimakasta kritiikkiä tähän johtajuuden korostamisen suuntaan. Vedottiin omaan historiaan, jossa seurakuntaa johdettiin yhdessä, demokraattisin menetelmin. Kokeneimmat johtavat, eivät koulutetut ammattilaiset. Sitkeä ajatus, että pastori tekee sitä, minkä seurakunta määrittelee, tuli jälleen esille. Vedottiin siihen, että kaikissahan on Jumalan henki! Miksi yhden sana merkitsisi enempää, kuin toisenkaan; vainko johtamistehtävän tähden?

Uusien johtamistuulien ja toisinaan yrityselämästä saatujen mallien synnyttämien jännitteiden tähden on myös alettu miettimään seurakunnan tosiolemusta. Onko seurakunta, kuin koti, johon Jumala antaa jälkikasvua, kun hänen aikansa on ja näin eletään kodinomaisesti ilman erityisiä pyrkimyksiä mihinkään? Vai onko seurakunta toimintaorganisaatio jonka avulla “tuotetaan” tätä jälkikasvua ja laajennetaan vaikutusvaltaa? Jotkut rakastavat kodinomaisuutta ja sitä, että seurakunta ei suunnittele tulevaisuutta, vaan elää perheenomaista elämää. Tässä johtajuus on yhdenlaista. Toiset taas turhautuvat siihen, että toiminta ei tunnu johtavan vuosien mittaan mihinkään. Junnataan paikallaan ja katsellaan isoisien ja äitien kotiin hankkimaa irtaimistoa ja mietitään suvun menneisyyttä. Toivotaan toisenlaista johtajuutta.

Molempiin ajatustapoihin täytyy mielestäni vastata seurakunnan johtajuudessa. Raamattu tunnistaa johtajuuden merkityksen. Ilman johtamista mikään yhteinen pyrkimys ei voi toteutua. Raamatullinen johtajuus ei perustu määräysvaltaan tai oikeuteen sanoa viimeistä sanaa. Uuden testamentin johtaja “mallintaa” sitä elämää, jonka Jumalan on tarkoittanut. Johtajuus on ensisijaisesi esimerkkijohtajuutta, jossa johtajien elämänsä laatu tulee merkityksellisimmäksi. Heidän esimerkkiään seurataan, ei heidän käskyjään. Uuden testamentin kuva johtajuudesta rinnastetaan paimenuuteen, jossa johtajan tehtävänä on toimia johdettavien – ei ensisijassa organisaation hyväksi. Tämä näyttää olevan perusajatus johtajuudesta, mutta sen lisäksi on kuitenkin huomioitava seurakunta myös toimivana organisaationa, joka yhdessä pyrkii toteuttamaan tehtäväänsä. Seurakunnan tarkoitus seurakuntalaisiin nähden on palvella heidän hyvinvointiaan, varustaa heidät elämään arjessa Raamatun ohjeiden mukaan suhteessa Jumalaan ja kanssaihmisiin (Ef.4:11-13).

Simo Lintinen
Suomen teologisen opiston rehtori