Seurakunnan paradoksi 8/10 - Jumalanpalveluselämä tarvitsee paradoksaalisia johtajia

18.4.2012


Suvi Kankkunen

On yksi paradoksi, johon törmään kerta toisensa jälkeen ollessani mukana toteuttamassa seurakuntien jumalanpalveluksia ja erilaisia tapahtumia: etukäteen suunnitteleminen vastaan Pyhän Hengen spontaani toiminta. Kumpaakin pidämme tärkeänä, mutta käytännössä niiden välille syntyy usein ristiriitainen jännite.

Seurakunnan jumalanpalveluselämän johtaminen vaatiikin ihmisiä, jotka kykenevät toimimaan paradoksien keskellä pelkäämättä ylilyöntejä ja turvautumatta vain yhteen toimintamalliin. Se edellyttää kypsyyttä, joka ei näy pelkästään myönteisenä asennoitumisena sekä suunnitteluun että spontaaniin Pyhän Hengen toimintaan ja palavina rukouksina näiden toteutumiseksi, vaan myös käytännöllisenä ponnisteluna molempien eteen.

Suunnittelu: miksi ei?

Suunnittelulla tarkoitan sitä prosessia, jossa jumalanpalveluksen elementit kootaan yhteen ja laitetaan järjestykseen. Kukin vastuullisista luonnollisesti valmistautuu tahollaan omaan osuuteensa, mutta tarkoitan tässä nimenomaan eri vastuullisten yhteistyötä: järjestyksestä, ajoituksesta ja siirtymistä sopimista etukäteen.

Suunnittelua vierastetaan siksi, että sen ajatellaan olevan ihmislähtöistä toimintaa ja käytännössä sulkevan pois Pyhän Hengen vapauden toimia spontaanisti. Meillä on varmasti kokemuksia tilanteista, joissa juuri näin on käynyt. Ei ole kuitenkaan mitään syytä automaattisesti pitää suunnittelua pelkästään ihmislähtöisenä; mikään ei estä meitä suunnittelun aluksi ja aikana kysymästä Jumalalta, mitä hän haluaa tehdä, ja pyytämästä häntä vaikuttamaan suunnitelmiimme.

Pyhän Hengen toimintaa emme tietenkään voi yksityiskohtaisesti suunnitella etukäteen; suunnitelman olemassaolo estää sen kuitenkin vain silloin, kun suunnitelmasta itsestään tulee tärkeämpi kuin Jumalan kohtaamisesta ja kun tilanteen vastuullisilla ei ole valtuuksia eikä taitoja muuttaa suunnitelmaa lennosta.

Miksi suunnitella?

Suunnittelu ei koskaan saa tulla itsetarkoitukselliseksi, eikä suunnitelman tarkkuus ole itseisarvo. Sen päätarkoituksena on mahdollistaa kokoontuvalle yhteisölle mahdollisimman häiriötön Jumalan kohtaaminen. Jumalanpalvelukseen osallistujana en voi koskaan syyttää teknisiä virheitä, töksähteleviä siirtymiä tai aikaavieviä toimituksia siitä, etten kohdannut Jumalaa – hän haluaa ja voi aina kohdata meitä! Mutta jumalanpalveluksen toteuttajana vastuullani on Jumalan kunniaksi tehdä kaikkeni, etteivät tällaiset asiat pääsisi viemään osallistujien huomiota Jumalan kohtaamiselta.

Itse asiassa suunnittelulla voimme pikemminkin edistää kuin estää Pyhän Hengen toimimista. Yhdessä sovittuihin arvoihin nojautuva suunnittelu on nimittäin tehokas keino varmistaa, että voimme jokaisessa jumalanpalveluksessa käyttää riittävästi aikaa meille tärkeisiin asioihin. Voimme vaikkapa suunnitella saarnan jälkeen aikaa, jossa kuuntelemme ja kohtaamme Jumalaa yhdessä – ja annamme hänelle mahdollisuuden toimia spontaanisti!

Esimerkiksi: Seurakunta on yhdessä todennut, että olennaisinta sen jumalanpalveluksessa on Jumalan Sana ja rukouspalvelu tilaisuuden lopussa. Jotta nämä saavat riittävän ison painoarvon, voidaan sopia, että puolentoista tunnin jumalanpalveluksessa ennen saarnaa saa olla korkeintaan 45 minuuttia muuta ohjelmaa. Näin pääosaa ajasta eivät vie kaikenlaiset muut, sinänsä hyvät ja tärkeät asiat, vaan alkuosiosta voidaan yhdessä sovittujen periaatteiden mukaan tarvittaessa jättää pois joitakin elementtejä.

Pyhän Hengen spontaani toiminta: miksi ei?

Pyhän Hengen spontaanilla toiminnalla tarkoitan sellaista tilannetta, jossa Pyhä Henki on erityisesti läsnä tavalla, jonka suuri osa läsnäolijoista huomaa. Se voi tulla esimerkiksi jonkun laulun, saarnan tai rukoushetken aikana, tai kun Jumala puhuu profetian tai kielten selityksen kautta. Näihin tilanteisiin tekee mieli pysähtyä: katkaista se, mitä oli suunniteltu tapahtuvaksi, ja viipyä Pyhän Hengen läsnäolossa. Joskus Jumala suoraan kehottaa meitä esimerkiksi rukoilemaan tiettyjen sairauksien, ongelmien tai ihmisten puolesta.

Mikä estää meitä jumalanpalvelusten johtajina heittäytymästä tällaiseen tilanteeseen? Yleensä syynä on joko hallitsemattomuuden pelko tai valtuuksien ja käytännön keinojen puute. Hallitsemattomuus liittyy Jumalan itsensä olemukseen: hän voi valita toimia ohi meidän suunnitelmiemme, ja hän voi myös valita olla hiljaa silloin, kun olemme antaneet hänelle tilaa toimia. Alistuminen hänen suvereeniin tahtoonsa poistaa meiltä paineen siitä, koskettaako ja parantaako hän sittenkään, vaikka antaisimme siihen tilaa.

Miksi ja miten?

Pyhän Hengen spontaanin ilmentymisen asiayhteydessä 1. Kor. 14 kehottaa meitä säilyttämään järjestyksen yhteisissä tilaisuuksissamme, jo ulkopuolisten vierailijoidenkin takia. Sen mukaan Pyhän Hengen toiminta ei ole mikään puolustus sille, että vierailijat pitävät meitä outoina eivätkä toista kertaa uskaltaudu keskuuteemme. Meidän tulee vain säilyttää rauha ja järjestys, Paavali sanoo.

Tässä tärkeää on ensinnäkin ennalta sovittu marssijärjestys: Jos tulee tarve muuttaa suunnitelmaa, kenellä (esimerkiksi juontajalla) on valtuudet tehdä niin? Ja vastaavasti keiden (esimerkiksi musiikkiryhmän) tulee seurata johtoa tilanteessa? Eikä haittaa ollenkaan, vaikka osallistujat näkisivät vastuullisten yhdessä lyhyesti neuvottelevan, miten edetään.

Tämän jälkeen on tärkeää antaa koko jumalanpalvelusväelle rauhalliset, selkeät ohjeet. Voimme esimerkiksi rohkaista ihmisiä odottamaan Jumalaa hiljaisuudessa, yhtymään rukouslauluun tai siunaamaan toinen toisiaan pienissä ryhmissä.

Niiden takia, joille Pyhän Hengen toiminta ei ole kovin tuttua, on hyvä aina lyhyesti selittää, että uskomme Jumalan vaikuttavan meidän keskellämme ja haluamme antaa hänelle aikaa siihen, ja rohkaista tällaisia ihmisiä seurailemaan kaikessa rauhassa. Joskus reagoimme Pyhän Hengen työhön myös fyysisesti esimerkiksi itkemällä, nauramalla tai liikehtimällä; kaikki tällaiset huomiota herättävät ilmiöt on tarpeen selittää ja kehottaa jokaista keskittymään Jeesukseen ja hänen työhönsä itse kussakin, ei muiden reaktiohin.

Paradoksaaliset johtajat

Jumalanpalveluselämä tarvitsee paradoksaalisia johtajia: kypsiä kristittyjä, jotka ovat valmiit näkemään yhdessä suunnittelemisen vaivan ja jättämään suunnitelmissaan tilaa spontaanille Pyhän Hengen toiminnalle. He ovat myös valmiita tarvittaessa jättämään suunnitelmat sikseen ja heittäytymään tilanteeseen, jossa hetki hetkeltä kuuntelemme Pyhää Henkeä. Se vaatii pientä siirtymistä pois varmuuden mukavuusvyöhykkeeltä mutta raivaa tilaa kaikkivaltiaan Jumalan ja ihmisen kohtaamiselle.

Suvi Kankkunen