Seurakunnan paradoksi 7/10 - Seurakunnan tehtävän paradoksi

9.4.2012


Joona Väisänen

Haluan haastaa sinut lukija, mukaan miettimään seurakunnan tehtävää. Opiston artikkelisarjassa on tämän kevään aikana käsitelty seurakunnan paradoksista luonnetta. Seurakuntaan liittyvillä asioilla on hyvin usein kolikon kaksi eri puolta ja joskus nämä kolikon eri puolet näyttävät olevan jollain tasolla keskenään ristiriidassa. Tai ainakin niitä on vaikeaa sovittaa samaan seurakuntayhteisöön samanaikaisesti. Nämä vastakkaisasettelut synnyttävät tietynlaisen jännitteen, joka voi vaikuttaa ristiriitaiselta tai jopa mahdottomalta.

Seuraavaksi muutamia seurakunnan tehtävään liittyviä vastakkainasetteluja. Onko seurakunta itseään vai muita varten? Tulisiko toiminta olla suunnattuna vähäosaisille vai hyvinvoiville? Entäpä perheellisille vai sinkuille? Kenet tulisi ottaa huomioon suunniteltaessa jumalanpalvelusta, vanhukset vai nuoret? Onko seurakunnan toiminta hengellistä vai arkista työtä? Onko seurakunnan tehtävänä huolehtia omista vai etsiä kadonneita? Nämä edellä esitetyt vastakkainasettelut ovat varmasti meille tuttuja.

Tänään haluan jakaa ajatuksen seurakunnasta ja sen tehtävästä, sekä siitä mahdollisesti seuraavasta paradoksista. Ensin haluan kuitenkin kysyä sinulta, että mikä seurakunta sinun mielestäsi on? Onko se mielestäsi kristittyjen viikoittainen opetuksen äärelle kokoontuminen? Vai onko se ennemminkin kristittyjen kanssa  tapahtuvaa arkista elämää, johon usko Jeesukseen tavalla ja toisella vaikuttaa? Vai onko seurakunta jotain ihan muuta? Jotta voimme muodostaa käsityksen seurakunnan tehtävästä, niin emme voi katsoa vain ulkokehää, eli seurakunnan tämän hetkistä ilmenemismuotoa. Meidän tulee tarkastella seurakunnan tehtävää Jumalan ilmoituksesta ja suunnitelmasta käsin. Mitä voimme siis löytää seurakunnan ytimestä tutkiessamme Raamatun ilmoitusta?

Itseäni on viimeaikoina puhutellut yksi Lesslie Newbiginin esittämä ajatus, jonka tulisi mielestäni määrittää seurakunnan tehtävää. Menemme nyt Vanhan testamentin puolelle. Mieti hetki Israelin kansaa. Mikä oliIsraelin kansan tehtävä Jumalan pelastushistoriallisessa jatkumossa? Tämä Newbiginin esittämä ajatus tulee esille Israelin erämaavaelluksen sekä lain antamisen yhteydestä. Jumala kutsui itselleen kansan, jonka tehtävä oli valmistaa Jumalan kohtaamisen paikka. Otetaanpa uudelleen. Jumala kutsuu siis itselleen kansan, jonka tehtävänä on mikä? Valmistaa Jumalan ja ihmisen kohtaamisen paikka, siis paikka, jossa ihminen pääsi sovintoon Jumalan kanssa.  Uskon, että jokainen lukijoista ymmärtää sovituksen merkityksen, joten siihen en mene syvemmälle. Vanhassa testamentissa tämä paikka oli ilmestysmaja ja myöhemmin temppeli.

Mistä Ilmestysmajassa on kysymys? Tämä ilmestysmaja, siirrettävä telttapyhäkkö, rakennettiin Jumalan käskystä kansan ollessa leiriytyneenä Siinailla. Ilmestysmajan yhteydessä Jumala lupaa ”sen luona sinä saat kohdata minut” (2.Moos.25:22). Tämä liitonarkin kansi eliarmoistuin oli Jumalan erityinen ilmestymispaikka. Tämä vanhatestamentillinen merkitys heijastuu Room. 3:25:ssa, jossa sanotaan, että Jumala asetti Kristuksen armoistuimeksi. Armoistuin mainitaan myös Hebr. 9:5:ssä, jossa kuvataan kaikkeinpyhintä ja sen pyhiä esineitä. Armoistuin ja esipihan uhrialttari kuvaavat siis ihmisen pääsyä Jumalan luo sovituksen kautta. Jumala kutsui itselleen siis kansan, jonka tehtävänä on valmistaa Jumalan kohtaamisen paikka, paikka, jossa ihminen pääsi sovintoon Jumalan kanssa.  Tämä ajatus siirtyy myös vahvasti kuvaan Uuden testamentin seurakunnasta. Seurakunta on tämän sovituksen omistavat ja kokeneet ihmiset. Evankeliumin ymmärtäminen ja siihen luottaminen ovat ihmisen elämässä käänteen tekevä hetki. Silloin ihminen tulee osalliseksi pelastuksesta. Seurakunta ei ole kuitenkaan sama kuin sen tehtävä. Seurakunta on ihmiset . Tästä näyttää syntyvän uudet ainekset paradoksille. Miten valmistamme Jumalan kohtaamisen paikan uskosta osattomalle, mutta toisaalta myös uskossa olevalle? Tai miten valmistamamme Jumalan kohtaamisen paikka eroaa kun kyseessä on uskossa oleva ihminen tai toisaalta uskosta osaton? Eikö myös uskossa oleva ihminen tarvitse ilmestysmajasta tuttua kuvaa sovituksen paikasta, jossa Jumala kohdataan.

Nyt alussa esitettyihin vastakkainasetteluun. Seurakunnan tehtävä on toimia sovituksen esille tuojana. Seurakunnan tulisi tehtävänsä puolesta siis saavuttaa ihmiset mutta toisaalta muutos ihmisen elämässä edellyttää myös muuttuneen tilan säiityttämistä. Eli uusi paradoksi on siis ihmisten saavuttaminen mutta toisaalta myös säilyttäminen. Mitä tällä tarkoitan? Otetaan uudestaan äskeinen väite. Seurakunnan tulisi tehtävänsä puolesta saavuttaa ihmiset mutta toisaalta myös säilyttää heidät. Sana ”säilyttää” voi olla hieman ladattu, joten käydään tämä väite läpi. Onko seurakunnan tehtävä saavuttaa ihmiset? Sana ”saavuttaa” täytyy tässä yhteydessä ymmärtää missionaarisena tehtävänä, josta lähetyskäsky puhuu. Jos ymmärrämme ”saavuttaa” sanan näin, niin silloin voimme todeta, että juuri tämä tehtävä seurakunnalla on. Entä sitten tämä ”säilyttäminen”? Tällä tarkoitin nyt sitä, että ihmiset ns. ”pysyvät” uskossa.  Eli seurakunnan tehtävänä on myös huolehtia ns. omistaan.

Mieleeni tuli raamatunpaikka, joka auttaa meitä miettimään uudelleen tätä vastakkainasettelua. 1.Piet.1:5 sanoo: ”ja voimallaan Jumala varjelee teidät uskossa, niin että te saavutatte pelastuksen, joka on valmiina saatettavaksi ilmi lopunaikana”. Nyt palaamme vastakkainasetteluun. Mitkä nämä vastakkainolevat asiat tässä olikaan? Seurakunnan tehtävä sekä saavuttajana että säilyttäjänä. Kuitenkin tässä edellisessä jakeessa Jumala näyttäisi olevan se toimija, joka pitää ihmisen pelastuksessa. Näyttää siis siltä, että edellä esittämäni vastakkainasettelu on osittain turha. Tässä paradoksissa on siis omat heikkoutensa. Voimme tarkastella tätä vastakkainasettelua myös Paavalin sanoilla Kolossan seurakunnalle. Hän kehotti seurakuntaa juurtumaan Kristukseen, jotta tämä uskossa varjestuminen toteutuisi (Kol.2:6-7). Eli kärjistetysti sanottuna me emme voi varjella ihmisiä uskossa.  Me voimme ainostaan auttaa heitä itseään juurtumaan Kristukseen ja hänen tuntemiseensa. Seurakunnan tehtävä näyttää olevan missionaarinen tehtävä ja Jeesuksen tehtävä on puolestaan varjella ihminen uskossa. Tuon tämän nyt hieman kärjistäen esille. Ymmärrämm, että Jeesuksen lähetyskäsky pitää sisällään myös opetus- ja kasvatustehtävän. Perheiden sekä heimojen tehtävänä oli Vanhan testamentin aikana kertoa seuraaville sukupolville Jumalan teoista.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni aloin miettiä, että onko tässä kyse enemmän tehtävän painopisteestä kuin suoranaisesta paradoksista. Jos ymmärrämme seurakunnan ydintehtävän, niin aiemmin mainitut vastakkainasettelut voitaisiin ehkä ratkaista yhdessä sovitun työn painopisteen määrittämisen  tai strategian kautta. Kyse siitä, kenelle toimintamme suuntaamme tai millaisen muodon se saa, ei taida olla ensisijaisesti määriteltävissä seurakunnan tehtävän kautta, vaan strategiasta käsin ja siitä, miten ajattelemme Jumalan tuntemisen välittyvän tuleville sukupolville. Meidän on tärkeää tavoittaa uudet sukupolvet, ettei Jumalan tunteminen katoa. Raamatussa on esimerkki siitä, että Jumalan tunteminen katosi Israelin päästyä luvattuun maahan. Toimikoot tämä varoittavana esimerkkinä myös meille. Jumalan tunteminen maassamme voi kadota kolmessa sukupolvessa. Jos menetämme yhden sukupolven, isovanhemmat voivat vielä kertoa Jumalan teoista lapsenlapsilleen. Mutta jos Jumalan teoista kertominen katkeaa siinä, katkeaa ketju. Meidän seurakunnillamme on tehtävä, ja tämä tehtävä on missionaarinen. Meidän tulee kertoa Jumalan teoista myös seuraavalle sukupolvelle.

Joona Väisänen