Seurakunnan paradoksi 5/10 - Kahden maailman mentaliteetti ja usko

29.3.2012


Pentti Rantanen

Apostoli Paavali saapui kolmannelta lähetysmatkaltaan Jerusalemiin. Jo kauan ennen saapumistaan hän oli monelta henkilöltä, jopa Pyhältä Hengeltä, saanut kuulla, että perillä odottaisivat vankilapäivät, mahdollisesti kuolemantuomio. Varoituksista huolimatta Paavali jatkoi Jerusalemiin.

Temppelissä ollessaan hänet tunnistettiin. Syntyi kova kahakka. Ainoastaan roomalaisten sotilaiden pikainen väliintulo pelasti Paavalin. Apostolien teot kuvaa, kuinka seuraavana päivänä roomalainen upseeri salli vankinsa puhua Suuren neuvoston edessä. Samalla hän itsekin sai tietää, millaisista asioista kahakka oli syntynyt, Apt. 22-23.

Paavali kertoi elämäkertansa, opiskelunsa, uskoontulonsa, tehtävänsä. Jerusalemissa Gamalielin jalkain juuressa opiskelleena hän tunsi kaupungin historian, politiikan ja oppisuunnat. Hän tiesi, mistä narusta vetää. Yhtenäisen kuulija- ja syyttäjäjoukon hajottaminen ei olisi lainkaan haitaksi: Paavali vetosi farisealaiseen oppi- ja puoluetaustaansa. Fariseukset tunnustivat Jumalan sanan, Jumalan johdatuksen historiassa, enkelit, henkivallat, jopa henkilökohtaisen jumalasuhteen merkityksen. Saddukeukset sen sijaan edustivat reaalipoliitikkoja ja enemmän tai vähemmän agnostikkoja, joille Jumala toki saattoi olla olemassa, muttei puuttunut maailman menoon juurikaan. Heille esimerkiksi Saarnaajan toteamus siitä, mihin puu kaatuu, siihen se maatuu, oli oleellisempaa kuin toisten uskovien epärealistiset todistelut enkeleistä tai ylösnousemuksesta.

Näihin aikansa perusnäkemysten (=filosofioiden) eroihin Paavali iski. Hän asettui koulutuksensa ja henkilökohtaisen kokemuksensa nojalla farisealaisen uskon puolelle. Kokous jakaantui välittömästi. Juutalaiseen tapaan keskustelu kohosi korkeaan äänilajiin ja vaikutti äkkiä täydelliseltä kaaokselta. Sen verran on kirjoittaja saanut kerrotuksi, että fariseusten mielipide on jäänyt kaikumaan: ”Jospa henki tai enkeli on puhunut hänelle.”

2000-luvulla saatamme hymyillä saddukeusten tyhmyydelle. Historiallisestikin tiedämme, että heidän vaikutuksensa ja politiikkansa kärsi kuoliniskun roomalaisten vallatessa ja tuhotessa Jerusalemin vuonna 70. Farisealaisuus sen sijaan on tavalla tai toisella säilynyt tähän päivään saakka.

Luulisi siis, että esimerkki puhuu vakavaa kieltä edelleen. Todellisuus on kuitenkin kaikkea muuta. Teologinen nykytutkimus on viimeisen 200 vuoden aikana määrätietoisesti valinnut saddukeusten linjan. Historiallisen esikuvansa mukaan sekin haluaa olla yhteiskuntakelpoinen, moderni, tieteellisesti relevantti eli vakavasti otettava, vain mitattavan tutkimuksen mukaan määräytyvä voima. Erityinen painoarvo asetetaan siihen, että kaikki yliluonnollisuuteen viittaava on tieteellisestä keskustelusta eliminoitava välittömästi. Jumalasta ei voi tietää mitään, ei ainakaan mitään varmaa. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus ovat korkeintaan opetuslasten hallusinaatiota. Koko seurakuntahistoria perustuu näin ollen enemmän tai vähemmän joukkosuggestion luomaan liikkeeseen.

Kasvatustieteen teorian ja tradition professori Tapio Puolimatka Jyväskylän yliopistosta on kirjassaan ”Usko, tiede ja Raamattu” käsitellyt ansiokkaasti teologisen tutkimuksen nykytilaa. Hän on seikkaperäisesti myös osoittanut, kuinka tähän on tultu. Tutkijapolvi toisensa jälkeen on luopunut yhä enemmän Raamatun auktoriteetista, hengellisyydestä ja yliluonnollisuudesta. He ovat hyväksyneet ainoastaan ateistisen lähtökohdan ja menetelmät. Mikään loppupäätelmä ei saa ylittää näitä rajoja.

Oudoksi teologisen tutkimuksen tekee se, ettei se noudata tieteellisiä periaatteita. Tiede pyrkii aina löytämään uutta ja korjaamaan vanhaa, varsinkin virheellistä tietoa. Tieteeseen kuuluu avoimuus ja keskustelu. Keskustelu toisen näkökannan kanssa on erittäin tärkeätä. Nämä seikat eivät toimi. Etenkin keskustelu ”farisealaisen” kannan kanssa katsotaan tarpeettomaksi siitäkin syystä, ettei sitä pidetä lainkaan tieteellisenä! Puolimatka toteaa esimerkiksi keskustelussa Raamatun tutkimuksesta seuraavaa: ”Suhteessa Raamatun teksteihin monien tutkijoiden asenteessa näkyy eräänlainen pakkomielteenomainen tarve todistaa, ettei mikään teksteissä voi olla aitoa. Tämä Raamatun teksteihin kohdistuva asenne on vaikuttanut turmiollisesti koko länsimaiseen historian tutkimukseen.” (Puolimatka 2007, 340.)

Jumalan jättäminen yhteiskunnan tai seurakunnan ulkopuolelle on aina osoittautunut katastrofiksi. Uskon, että koko kommunistinen vallankumous osin kaatui tähän tosiseikkaan, Heil (=pelastus) Hitleristä puhumattakaan. Jumala on kiinnostunut maailmasta tänään aivan yhtä lailla kuin sen luodessaankin, ellei enemmän. Hän haluaa olla mukana niin vaikuttamassa sen asioihin kuin tutkimuksessakin. –Juuri Jumalaan luottaneet luonnontieteilijät saivat 1700-luvulla aikaan länsimaisen tutkimuksellisen ja teollisen vallankumouksen. Heillä oli luottamus siihen, että Jumala on antanut viisauden tulkita, keksiä ja toteuttaa tutkimuksen antamia tuloksia käytäntöön.

Ihmisen kehitykseen kuuluu niin kutsutun ”kahden maailman mentaliteetin” aika. Tällöin etenkin pojat liikkuvat kahden, usein toisilleen ristiriitaisen maailman välillä ikään kuin siinä ei olisi mitään ihmeteltävää. Yhtäältä uskotaan Jumalaan, toisaalta uskotaan täysillä siihen, ettei Jumalaa ole ja kaikki on syntynyt sattumalta. Jotenkin näyttää siltä, että tällainen järjestelmä on nykyisin ainoa sallittu tieteellisessä tutkimuksessa: Jumala kuuluu henkilökohtaisen uskon maailmaan, tiede ja sen saavutukset todelliseen maailmaan. Ihmisen kehityskulkuun kuitenkin kuuluu, että kahden maailman mentaliteetti (myös pojilta) loppuu viimeistään noin 14-vuotiaana.

Kenellähän olisi siviilirohkeutta kertoa se nykyteologeille?

Pentti Rantanen
Teologisen opiston opettaja