Seurakunnan paradoksi 4/10 - Enemmän ja vähemmän pyhiä

26.3.2012


Timo Lehikoinen

Erääseen seurakunnan jumalanpalvelukseen saapui mies, joka poikkesi muista läsnäolijoista. Hän istuutui ystävänsä kanssa kirkkosalin takapenkkiin hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkua. Heti alusta lähtien hänen käytöksensä kiinnitti huomiota. Hän puhui äänekkäästi ystävänsä kanssa tavalla, jonka voisi luokitella häiritseväksi. Puhe oli kangertelevaa ja epäselvää. Monelle paikalla olijalle tuli mieleen, että miehen täytyi olla humalassa.

Pastorikin noteerasi tapahtumat ja mietti mielessään, miten tilanteen voisi selvittää. Millaista seurakuntakuria tässä tulisi soveltaa? Pastorin astuttua saarnaamaan tilanne entisestään paheni. Takapenkin mies nousi seisomaan, lähti kävelemään kirkkosalin käytävää eteenpäin ja istuutui etummaiseen penkkiin. Äänekäs puhe jatkui vielä siinäkin. Pastorilla oli mielessään vain se, että kuinka saisi jumalanpalveluksen klaarattua kunnialla loppuun ja kirkkosalin tyhjennettyä.

Tuli loppurukouksen ja alttarikutsun aika. Sali alkoi tyhjentyä ja lopulta kansa olikin lähtenyt koteihinsa. Ainoastaan mies oli ystävänsä kanssa jäänyt salin etupenkkiin. Pastorin päällimmäiset ajatukset olivat: ”Eikö riitä, että tämä mies häiritsee jumalanpalveluksen kulkua? Täytyykö hänen jäädä vielä tämän jälkeenkin. Haluan jo kotiin!”

Miehen ystävä lähestyi pastoria. Hän pahoitteli aiheuttamaansa häiriötä ja selitti syyn kaikkeen.  Takapenkin miehen kuulo oli heikentynyt ja puhe oli sen vuoksi äänekästä ja epäselvää. He olivat siirtyneet etupenkkiin kesken tilaisuuden sen vuoksi, että mies halusi kuulla paremmin, mitä sieltä pöntöstä oikein saarnataan. Nyt he ovat tässä, koska mies haluaa tulla uskoon!

Tämä tosielämän esimerkki voi puhutella monella tavalla. Minua puhuttelee etenkin se, kuinka virheellisiä omat laskelmamme saattavat joskus olla. ”Häirikkö” voi ollakin Jumalan lähettämä. Totutusta ja omaksutusta käyttäytymismallista poikkeava, seurakuntamme ”kotirauhaa” rikkova saatetaan kokea uhkaksi tai jopa pahaksi joka tulee poistaa keskuudestamme, vaikka kyseessä olisi Jumalan kutsuma ja rakastama, elämänsä tarkoitusta etsivä ”kadonnut lammas”.

Tämä artikkeli käsittelee seurakunnan jäsenyyden paradoksia. Aihe on hyvin laaja ja ajankohtainenkin. Tässä sitä lähestytään erityisesti pohtien yhteisöllisyyden ja jäsenyyden välisiä kysymyksiä.

Ketkä kuuluvat Jumalan perheeseen ja miten jäsenyys eroaa siitä? Onko jokaisella Jumalan perheeseen kuuluvalla mahdollisuus saada tuntea olevansa hyväksytty ja tervetullut paikalliseen seurakuntaan, vaikka sen jäsenten kotirauha hänen läsnäolonsa myötä rikkoutuisikin, jopa merkittävästi? Onko seurakunnissamme etsijöille ja vastalöytäneille sijaa, vai rajoittaako seurakuntakulttuurimme ja sisäpiirikäyttäytymisemme sitä, että jokainen Jumalan lapsi, salonkikelpoisuuteen (tai sen puutteeseen) katsomatta, voisi löytää sieltä itselleen hengellisen kodin?

Seurakuntaa kutsutaan pyhien yhteisöksi. Ideaalitilanne ei kuitenkaan ole sellainen, jossa tämä määritelmä on identtinen seurakunnan jäsenrekisterin kanssa. Seurakunta on dynaaminen yhteisö, jonka elämän sykkeessä tulee olla tilaa myös niille, jotka etsivät ja vielä löydettyäänkin elävät yhteydessämme omaksumatta kuitenkaan kaikkia sisäpiirikulttuurimme tai jäsenyytemme vaatimuksia.

Ovatko seurakuntien jäsenrekisterit ylipäänsä tarpeellisia? Kongregationalistisen seurakunnan hallintomallin kannalta on varmasti hyvä, että jäsenrekisteri on olemassa ja että seurakunnan jäseneksi ”pääsemiselle” on omat kriteerinsä. Näin erityisesti seurakuntien hallinnon ja päätöksen teon näkökulmasta katsottuna.

Jäsenrekisteri ei kuitenkaan saa tulla seurakunnan yhteisöllisyyden välineeksi tai jarruksi. Onhan selvää, että seurakunnan todellisen yhteisön muodostavat ensisijaisesti sen elämään osallistuvat ja siinä läsnä olevat henkilöt riippumatta siitä, onko heidän nimensä kirjoitettu jäsenrekisteriin vai ei. 

Jäsenrekisteri ei ole olemassa kenenkään kustannuksella.  Yhdenkään ihmisen ei tule poistua seurakuntamme yhteydestä sen vuoksi, että sen jäsenten muodostama sisäpiirikulttuuri ei tarjoa edellytyksiä yhteyden kokemiseen muille ihmisille.

Olen joissakin yhteyksissä sanonut, että Jumala on suuressa armossaan säästänyt Suomen seurakuntia suurelta herätykseltä. Väite on täysin avoin kritiikille. Taustalla siinä on kuitenkin ajatus siitä, että edellä mainittu paradoksi Jumalan kansan ja seurakunnan jäsenyyden välillä konkretisoituisi seurakunnissamme aivan uudessa mittakaavassa suuren herätyksen saapuessa.

Kirkkosaliemme penkit täyttyisivät keskeneräisillä, rikkinäisillä, totutusta poikkeavalla tavalla käyttäytyvistä veljistä ja sisarista Herrassa. Jäsenten kotirauha olisi mennyttä.  Varsinaiset jäsenet saattaisivat edustaa jopa vähemmistöä seurakunnan jumalanpalveluksissa. Seurakuntaelämän dynamiikka muuttuisi, ehkä jopa mullistuisi.

Olisiko meillä valmiuksia tällaisen haasteen kohtaamiseen? Jaksaisimmeko rakastaa nämä ihmiset Kristukselle ja seurakuntamme yhteyteen, vaikka se merkitsisi oleellisia muutoksia siihen nähden, mihin olemme tottuneet?

Joskus yhdenkin ihmisen kohtaaminen tuntuu raskaalta. Jumala toimii kuitenkin yhä tänäänkin, myös meistä huolimatta. Takapenkin mies tuli uskoon tuona iltana, niskuroivasta pastorista huolimatta.

Kirjoittaja Timo Lehikoinen on Suomen teologisen opiston opintojohtaja