Seurakunnan paradoksi 3/10 - Millainen on terve karismaattisuus?

15.3.2012


Janis Cukurs

Kaikki alkoi siitä, että tulin uskoon seurakunnassa, jossa Jumalan ihmeitä ja sitä, mitä kaupungin toisella puolella sijaitsevassa seurakunnassa kutsuttiin ”Pyhän Hengen ilmentymäksi”, pidettiin ongelmallisena, jopa saatanallisena. Minulle opetettiin, että hurmoksellisuus, ihmeiden ja Jumalan kosketuksen etsiminen on lapsellisen vastuutonta ja vaarallista. Kristityn täytyy opiskella Raamattua, kertoa toisille Jeesuksesta ja tehdä ahkerasti hyvää maailmassa. Ihan hyvä näin, ajattelin silloin nuorena ja koin, että se on juuri mitä haluan elämässäni tehdä. Haluan palvella Jumalaa järkevästi ja vastuullisesti.

Kovasti kyllä kiinnosti meno kaupungin toisella puolella, ja kerran eksyin sinne. Siellä oli joukko omituisen iloisia ihmisiä, jotka puhuivat oudoilla kielillä, rukoilivat kaikki samanaikaisesti, puhuivat toisilleen ”Jumalan sanoja” ja paransivat toisiaan Jeesuksen nimessä. Kaiken kruunasi se, että he lauloivat kädet kohotettuina. Olin järkyttynyt, ja kylmä hiki valui selästäni. Tämähän oli sitä vaarallista hurmoksellisuutta, josta minua varoitettiin. Lähdin pois kokouksesta toisaalta järkyttyneenä siitä, miten hirveätä se oli, mutta toisaalta mietteliäänä. Entäs jos olikin niin, että järkytystäni huolimatta uskoni oli yksipuolista ja minulta puuttui joku oleellinen osa elämästä Kristuksen kanssa? Ihmettelin silloin, että onkohan Jumalan pakko olla niin kaukana kuin hän tuntui olevan minun seurakunnassani.

Myöhemmin, kun opiskelin teologiaa, ymmärsin montaa asiaa lapsuudenkokemuksistani. Ymmärsin esimerkiksi sen, että lapsuuden seurakuntani edusti ns. sessationistista näkemystä Pyhästä Hengestä. Sessationismi on teologinen väite, jonka mukaan Pyhä Henki oli erityisellä ja ihmeellisellä tavalla läsnä alkuseurakunnan vaiheessa. Klassisen sessationismin mukaan näkyvät armolahjat kuten kielillä puhuminen, parantaminen ja profetoiminen loppuivat apostolien kuoltua. Äärisessationismin mukaan näiden lisäksi loppui myös kaikki muu yliluonnollinen Jumalan toiminta seurakunnan keskellä. Sessationismin mukaan elämme nyt ajassa, jolloin Jumala toimii ensisijaisesti tai pelkästään luonnollisesti ja järjellisesti.

Opiskeluaikoina törmäsin Christian Schwarzin kirjaan ”Seurakunnan luontainen kehitys” (Päivä Oy 1996), jossa kerrotaan seurakunnan kaksinapaisuudesta. Terveellä seurakunnalla on siis kaksi keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa olevaa kiintopistettä – jumalallinen ja inhimillinen. Raamattu kertoo meille tästä kaksinapaisuudesta. Seurakunta oli Paavalin mielestä juuri tällainen Jumalan ihmeellisen toiminnan ja ihmisen panostuksen yhteistyö: ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun.” (1. Kor. 3:6.) Epäterve seurakunta korostaa vain toista näistä. Mutta terve seurakunta on ensinnäkin jumalallinen, mikä tarkoittaa sitä, että Jumala on siinä läsnä, puhuu ihmisille, tekee työtä, armahtaa syntisiä ihmisiä, johdattaa ja tekee ihmeitä. Tämä on se ihmiselle hallitsematon puoli, jonka edessä ihminen ei voi muuta kuin nöyrästi ja lapsen tavoin ihmetellä ja ottaa vastaan sekä nauttia Jumalan läsnäolosta ja lahjoista. Psalmissa 143:6 on kuva tällaisesta asenteesta: ”Minä kohotan käteni sinun puoleesi, sieluni janoaa sinua kuin kuivunut maa.”

Toisaalta seurakunta on inhimillinen, mikä tarkoittaa, että ihmisten on kannettava vastuuta, tehtävä työtä, opetettava järjestelmällisesti Raamattua, kasvatettava ihmisiä Kristuksen tuntemiseen, oltava valmiina ja hereillä ja hoidettava seurakuntaa organisaationa. Tämän tosiasian edessä ihminen ei voi lapsellisesti tai passiivisesti odottaa ja nauttia, vaan hänen on tehtävä osuutensa huolellisesti, vastuullisesti ja ahkerasti.

Elävän, hallitsemattoman ja suuren Jumalan läsnäolon etsintäni ei loppunut tähän. Olin jo opiskeluaikoina nopeasti päätynyt siihen, etten voi yhtyä sessationismiin. Toisaalta minua häiritsi teologinen näkemys siitä, että Pyhän Hengen täyttymyksellä oli tiettyjä merkkejä, kuten kielillä puhuminen. Oliko kielillä puhumisen puute merkkinä siitä, ettei minulla ollut Pyhää Henkeä? Ymmärsin silloin, että lapsuuteni seurakunta oli ylikorostanut inhimillistä napaa. Ja että kaupungin toisella puolella sijaitseva seurakunta oli ylikorostanut ja jopa vääristänyt hengellistä puolta. Oliko edes mahdollista löytää tervettä karismaattisuutta? Kysyin samaa, mitä Nicky Gumble kirjassaan ”Hyvä kysymys” kirjoittaa eräästä miehestä, joka kysyi: miksi elokuvateatterissa tunteiden purkaukset kuten itkeminen, nauraminen tai taputtaminen nähdään merkkinä onnistuneesta leffasta mutta samat purkahdukset seurakunnan keskellä nähdään turhana ja pinnallisena tunteellisuutena?

Kun tapasin nykyisen vaimoni Minnan ja tulin Suomeen, hän vei minut Santalan juhannukseen, joka oli 90-luvun loppupuolella alkulaukaus nykyiselle New Wine –kesätapahtumalle. Tapahtumassa oli puhujana anglikaanipappi, joka kertoi, että Jumala saa olla Jumala ja ihminen saa olla ihminen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin ns. karismaattisessa tapahtumassa, joka ei tuntunut järkyttävältä – siellä todellisesti ihmiset saivat olla ihmisinä ilman teeskentelyä, pumppaamista ja kauheata yrittämistä. Toisaalta Jumala sai olla Jumala ja koskettaa ihmisten sydämiä, puhua heille tiedonsanojen kautta ja jopa parantaa sairaita. Näin ensimmäisen kerran elämässäni näennäisesti mahdottoman yhtälön – käytännössä toimivan mallin, miten Jumalan valtakunta on meitä lähellä jo nyt vaikka se on myös tuleva.

Kun ajattelen tämän päivän seurakuntia, olen huomannut molempia ääripäitä, mutta myös niitä, joissa on otettu huomioon karismaattisuuden paradoksi. Uskon, että seurakunta voi olla samanaikaisesti molempia, koska Jeesus näytti siihen mallia – hänkin oli luonnollisesti yliluonnollinen. Paavali puhuu Jumalan voimasta, joka on meissä niin kuin saviastioissa (2. Kor. 4:7). Seurakunnissamme tarvitsemme Jumalan voimaa ja läsnäoloa, koska emme voi toimia pelkästään omalla järjellä ja voimalla. Jokaisen lapsen on päästävä rakastavan isän syliin – erityisesti Taivaan Isän syliin. Siksi lapsenomainen aitous, Pyhän Hengen läsnäolon tiedostaminen ja odottaminen, luottamus siihen, että Jumala tekee ihmeitä sekä tietoinen Jumalan rakastavan läheisyyden etsiminen ja lupa reagoida siihen on oleellinen osa seurakuntaelämää. Samalla meidän täytyy ottaa vakavasti myös inhimillinen tehtävämme seurakuntana.

Miten tämä voisi tapahtua käytännössä? Ehdottaisin kahta asiaa. Ensimmäinen on asenteellinen haaste ymmärtää ja hyväksyä se, että Jumalan yliluonnollinen ja ihmisen luonnollinen osallistuminen seurakunnan rakentamiseen tapahtuvat samanaikaisesti. Paavali opettaa, että Jumalan ihmeellistä läsnäoloa profetoimisen ja kielillä puhumisen muodossa voidaan harjoittaa seurakunnassa ”arvokkaasti ja hyvässä järjestyksessä”. (1. Kor. 14:40.) Ei siis tarvitse ajatella, että Jumalan ihmeellinen toiminta ja läsnäolo on aina hallitsematonta tai toisaalta että ihmisen pyrkimykset ovat aina vain ihmisen tekoa ilman Jumalan osallistumista. Ei tarvitse ajatella, että tilan antaminen ”Pyhälle Hengelle” vaatii aina jotain erityistä rituaalia tai erityistä tilannetta. Jumala on niin suuri, että hän on läsnä meidän tavallisissa, pienissä asioissa. Esimerkiksi kahvin äärellä ystävän kanssa.

Toinen ehdotus on käytännöllinen. Samalla kuin Jumalan on läsnä kaiken aikaa joka paikassa, voimme helpottaa keskittymisemme näillä erikoisilla tilanteilla, jossa hiljennytään ja kuunnellaan. Voimme käyttää vaikkapa muutaman minuutin aikaa vain ollen hiljaa ja kuunnellen Jumalan ääntä erilaisissa kokoontumisissamme, kuten vanhimmiston kokouksissa ja jumalanpalveluksissa. Minulle lohduttavin ajatus tässä on se, ettei karismaattisen seurakunnan tarvitse olla hallitsematon ja hullu – Jumala tekee ihmeitä, jos annamme hänelle tilaa siihen sekä asenteissamme että käytännöissämme.

Janis Cukurs
Ekenäs