Seurakunnan paradoksi 2/10 - Miten seurakunnan pitäisi suhtautua ulkopuolisiin?

29.2.2012


Helena Lintinen

Kohtaamiset, jotka pistävät miettimään

Joku vuosi sitten erään Alfa koulutuspäivän kahvitauolla luokseni tuli kolme keski-ikäistä miestä kertomaan omasta tiestään seurakunnan yhteyteen. He olivat kollegoita – samalla työpaikalla ja tulleet myös uskoon samoihin aikaan eräässä kokoussarjassa. Kenelläkään ei ollut aiempaa yhteyttä eikä tuttuja seurakunnassa. Heidän sanojensa mukaan tie siihen, että löysivät paikkansa srk yhteisössä ja kokivat kuuluvansa näide ihmisten joukkoon oli  ollut pitkä ja vaatinut paljon ponnistuksia. Yksi heidän kommenteistaan on jäänyt erityisesti mieleen: “Tuntui siltä, että kukaan ei ollut meistä kiinnostunut ja että ei meitä oikeastaan edes haluttu mukaan.”

Toinen tapaus, jonka lapsuudestani hyvin muistan, kuvaa, millaisia vaatimuksia uudelle Jeesuksen opetuslapselle saatetaan asettaa. Äitini tuli uskoon taustasta, johon ei milloinkaan ollut kuulunut minkäänlaista uskonnollisuutta. Hänet otettiin toki iloiten vastaan seurakuntaan, mutta samalla alettiin ohjeistaa, mikä oli siihen aikaan uskovalle naiselle sopivaa: kiharat ja ulkoiset kaunistukset  pois, tilalle nuttura ja pitkät helmat. Lapsenakin tajusin, miten käsittämättömältä nuo vaatimukset tuntuivat kauneutta rakastavasta äidistäni.

Kolmannessa tapauksessa eräs elämänsä raunioita uudelleen kasaava ihminen totesi “En minä voi sinne noiden hienosti puettujen ja hyvin toimeentulevien ihmisten keskelle mennä, kun olen tällainen kaikessa epäonnistunut”.

Tammisaarelainen tuttumme ttotesi kerran miehelleni, että kyllä hän mielellään tulisi kirkkoon, mutta ei kestä sitä, että siellä aina tempaistaan kitara esiin ja aletaan laulaa. Hän sanoi: “Eihän suomalainen laula muulloin kuin karaokessa tai kännissä!”

Jeesuksen radikaali esimerkki

Mistä tällaiset kommentit kertovat? Eikö siitä, että usein ihan huomaamattamme yhteisöistämme muodostuu sisäänpäin kääntyneitä ja turvallisuushakuisia “high context”- yhteisöjä, jotka sen ulkopuolella olevan silmissä näyttäytyy vaikeasti lähestyttävältä.

Kirkkojen historiaa lukiessa huomaa, miten seurakuntiin on hiipinyt monenlaisia sisäpiirikulttuureja, sääntöjä ja tapoja, jotka helposti ovat etsijöitä ulossulkevia. Usein itsekin olemme niille sokeita, koska olemme kasvaneet kaiken sen keskellä.

Jeesuksella oli sangen radikaali asennoituminen elämään ja ihmisiin. Kutsuessaan mukaansa opetuslapsia Hän ei ensin tentannut heitä saadakseen selville, uskoivatko he oikealla tavalla, olivatko he kunnon ihmisiä, pystyikö heihin luottamaan.  Kutsun saaneet lähtivät  seuraamaan Jeesusta ja kasvamaan Hänen yhteydessään opetuslapsiksi. Osa muuttui ja heistä tuli todellisia opetuslapsia, osa kääntyi pois Jeesuksen luota. Siitä äärimäisenä esimerkkinä Judas Iskariot ja Pietarikin teki oman kierroksensa.

Toisaalta omalla radikaalilla suhtaumisellaan ihmisiin Jeesus sai useaan otteeseen sangen kitkerää ja suorasanaista kommentointia aikansa hengellisiltä johtajilta, sillä Hän vietti aikaa ns. “syömäreiden ja juomareiden” kanssa, ihmisten, jotka eivät suinkaan täyttäneet senaikaisia hengellisiä standardeja. UT kertoo meille, miten Jeesus suhtautui heihin  eri tavalla – rakastaen ja kunnioittaen.

Rakkauskäskyt

Jeesus on antanut meille kaksi suurta käskyä, joiden tulisi meidänkin – sekä yksilöinä että seurakuntina - elämäämme ja toimintaamme ohjata. Hän  kehottaa seuraajiaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään ja tekemään kaikista kansoista Hänen opetuslapsiaan.

Kumpikin näistä kattaa meidän koko elämämme – arkemme tilanteet ja seurakunnan yhteydessä elämisen. Lähimmäisen rakastaminen ei ole ensisijaisesti tunnetta. Se on käytännön elämän jakamista, toisen arvostamista ja tukemista, ystävyyttä.  Se on mukaanottavaa ja sisäänsäsulkevaa elämää. Jeesuksen ajan hengelliset johtajat luokittelivat ihmiset hyväksyttäviin ja ei-hyväksyttäviin. Jeesus omalla esimerkillään ja opetuksellaan osoitti heidän asenteensa vääriksi.

Miten rakkaus toimii käytännössä?

Evankeliumin julistaminen irrallaan tästä elämän yhteydestä ja lähimmäisen rakastamisesta tuntuu helposti ulkokohtaiselta. Millaisia asioita sitten voi avoin ja yhteyteensä kutsuva yhteisö tai yksilö edistää? Tässä muutamia esimerkkejä:

  • Heikkojen ja haavoitettujen tukeminen opetuksen, rohkaisun, rukouksen ja yhteyden rakentamisen kautta. Päivittäin saamme kohdata tai lukea ihmisistä, jotka yhteiskunnassamme ovat eri tavoin kiusattuja ja haavoitettuja. On koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista, kodittomuutta ja köyhyyttä, hylkäämistä ja hyljätyksi tulemista, isättömyyttä ja äidittömyyttä, ja vankeutta, Jeesus kutsui yhteyteensä niitä, joita muut vieroksuivat. Alkuseurakunta pyyteettömästi palveli niitä, joita muut karttoivat. Sosiologi Rodney Strakin mukaan juuri tämä oli eräs niistä syistä, jotka edesauttoivat kristinuskon räjähdysmäistä kasvua ensimmäisillä vuosisadoilla. Mukaansaottava ja huoltapitävä seurakuntayhtesö. UT:ssa meitä kehotetaan vieraanvaraisuuden harjoittamiseen ja anteliaisuuteen. Se on vastavoima aikamme ahneuden ja itsekeskeisyyden ilmenemiseen.
  • Sairaiden parantaminen Jeesuksen seuraajina meidät on myös kutsuttu omalta osaltamme rukoilemaan ja tuomaan Jumalan parantavan voiman ympärillämme olevien ihmisten elämään – eikä ainoastaan seurakunnassa vaan missä ikinä kuljemme.
  • Yhteydestä sivuun jääneet. Keskellämme elää monia ns. “tuhlaajapoikia”, jotka ovat jättäneet Isän kodin ja elävä ns. vieraalla maalla. Me voimme  auttaa ja rohkaista heitä palaamaan kotiin. Varmaan jokaisessa seurakunnassa mietitään tätä kysymystä. Millä tavoin voimme tarjota heille mahdollisuuden palata kotiin?
  • Kadotettujen etsiminen on Jeesuksen lähetyskäskyn ytimessä. Se on myös meidän tavallisen elämämme ytimessä, sillä suurimman osan viikosta elämme jossakin muualla kuin seurakunnan keskellä.
  • Oikeudenmukaisuuden puolustaminen ja toteuttaminen. Tästä jälleen ensimmäiset kristityt antavat meille mallia. Köyhät saivat avun, orvoista pidettiin huolta, sorrettujen ja orjuutettujen asiaa ajettiin. Me elämme maailmassa, konkreetissa ja arkisessa maailmassa. Oleellisen tärkeää on, miten me siellä elämme. Miten Jumalan valtakunta tulee esiin meidän seurakuntamme, kirkkomme, oman elämämme kautta? Heijastuuko elämässämme elitistisiä ja valikoivia asenteita ja vai onko yhteytemme avointa sellaisellekin, joka ei ihan vielä täytäkään meidän asettamaamme mittaa? Olemmeko valmiita uudelleenarvioimaan seurakuntamme toimintatapoja, jotta satunnainen etsijä voisi löytää kodin?  Entä annammeko tilaa kuulua vai odotammeko ensin, että opinkappaleet ovat kohdillaan?

Rohkea elämä

Entä kun uskomme joutuu kyseenalaistetuksi, ja meitä pilkataan Jeesuksen tähden – olemmeko rohkeina pää pystyssä vai taivummeko hiljaa ja huomaamattomasti tämän maailman arvojen mukaan? Jumalan valtakunta ei  ensisijaisesti murtaudu esiin  seurakunnan tilaisuuksissa, vaan minun/sinun työpaikalla, naapurustossa, perheessä ja sukulaisten keskellä, kuntosaleilla, politiikan foorumeilla, urheiluseuroissa – kaikkialla … kun elämme rohkeasti Mestarimme mallin ja ohjeiden mukaan. Se on suuri haaste ja kutsu minulle henkilökohtaisesti ja uskon, että se on haaste myös meille yhteisöinä.