Seurakunnan paradoksi 1/10 - Seurakunta on paradoksaalinen yhteisö

9.1.2012


Janis Cukurs

Paradoksi tarkoittaa järjenvastaista tai ristiriitaisuutta, ja kuvaa siis tilannetta tai asiaa jossa ei päädytä näennäisesti loogiseen johtopäätökseen. Kaikki elementit eivät tunnu sopivan samaan kuvaan. Saksalaisfilosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831) ja muut filosofit näkivät että jokaisen väittämän on tapana synnyttää vastaväittämä, jonka jälkeen kaksi äärimmäistä ja vastakohtaista väittämää synnyttävät uuden ja totuudenmukaisemman väitteen. Käytän sanaa ”paradoksi” juuri siinä merkityksessä. Vastakkaisasettelut synnyttävät useimmiten jännitteen, joka voi vaikuttaa aluksi ristiriitaiselta tai jopa mahdottomalta. Koska ajattelemme jännitettä huonona asiana, luonnollisesti päädymme jompaankumpaan ”puolueeseen” ja pidämme vastakohtaa ongelmallisena tai vääränä. Tarkemmin ja laajemmin tarkasteltuna vastakohta voi auttaa täsmentämään koko kuvaa.  

Teologisessa pohdinnassa esimerkkinä voidaan käyttää oppia Kristuksesta (ns. kristologia), ja kuinka kristillisen seurakunnan alkuvaiheessa syntyi äärimmäisiä väitteitä ja vastaväitteitä Kristuksesta. Toiset olivat sitä mieltä, että Kristus oli vain ihminen. Toiset väittivät, että hän oli vain Jumala. Molemmat olivat toisaalta oikeassa mutta toisaalta väärässä: Kristus ei ole pelkästään ihminen tai pelkästään Jumala, vaan hän on 100% Jumala ja 100% ihminen. Tarkempi ja molempia ääripäitä huomioiva tarkastelu Jumalan sanan valossa paljastaa tämän totuuden, josta päädyttiin yhteiseen näkemykseen julkisesti vasta vuonna 325 Nikean kirkolliskokouksessa.

Raamattu on täynnä paradokseja. Jeesus sanoi, että saamme elämän silloin kun kadotamme sen (mm. Mt. 10:39; 16:25; Mk. 8:35; Lk. 9:24; 17:33; Joh. 12:25). Jeesus toisaalta arvosti Vanhan testamentin lakia ja jopa nosti sen toteuttamisen rimaa mahdottomuuksiin tulkitsemalla sitä uudelleen (mm. Mt. 5-7). Toisaalta hän oli lempeä (Mt. 11:29), anteeksiantavainen (Joh. 8:11), armollinen (Joh. 1:17) ja jopa monien mielestä lain rikkoja ja lain vastustaja (Joh. 9:16). Häntä tunnettiin syntisten ystäväksi (Matt. 11:19; Luukas 7:34). Monet muut esimerkit pistävät meidät tutkimaan lisää ja ehkäpä se onkin koko paradoksin idea.

New Wine on englannista lähtenyt verkosto, jonka tavoitteena on muuttaa maailmaa paikallisten seurakuntien kautta. Opisto on ollut tiiviisti mukana mm. vuosittaisten kesäkonferenssien järjestäjänä. New Winessa on määritelty uudelleen arvoja, jotka ohjaavat toimintaa. Nämä uudet arvot ovat keskittyneet paradokseihin, joiden kautta totuus on kirkkaammin nähtävänä. New Wine –arvot sisältävät mm. seuraavia: Jumala on ääretön mutta läheinen; Uskonelämä on jatkuvassa muutoksessa samalla kuin se perustuu muuttumattomiin totuuksiin; Seurakuntana olemme toisaalta perheellinen ja levollinen yhteisö mutta toisaalta armeija, joka on sodassa hoitamassa äärimmäisen vastuullista tehtävää; Jumalan valtakunta on murtautunut ihmishistoriaan ja se on läsnä jo nyt mutta toisaalta se on kuitenkin vasta tuleva sen täydellisyydessään.

Miten paradoksi liittyy seurakuntaan? Itse asiassa olen sitä mieltä, että seurakunta on lähtökohtaisesti paradoksaalinen yhteisö ja melkein jokaisella seurakunnan osa-alueella on nähtävissä jonkinlainen paradoksaalinen jännite. Siksi seurakunnan paradoksien esille nostaminen ja niiden tarkastelu Raamatun valossa auttaa meitä muodostamaan terveemmän, laajemman ja täsmällisemmän käsityksen seurakunnasta. Se auttaa myös ajattelemaan tasapainoisesti ja välttymään äärimmäisyyksiin jumiutumisesta. Lahkoilla ja epäterveillä yhteisöillä on muuten ominaista yksinpuolisuus, jossa ei sallita jännitteitä ja paradokseja. Esimerkki tällaisesta paradoksista on, että seurakunta on totuuden ja oikeudenmukaisuuden yhteisö samalla kuin se on armon ja ehdottoman rakkauden yhteisö. Miten se on mahdollista? Voiko se oikeasti olla molempia? Vai pitäisikö seurakunnan harrastaa jompaakumpaa? Tarkemman tarkastelun jälkeen huomaammekin, että paradoksi (eli näennäinen ristiriita) on itse asiassa Jumalan tarkoittama ja hyödyllinen jännite, joka pitää seurakunnan tasapainossa ja terävässä fokuksessa. 

Kevään aikana käymme opistolla läpi aiheita seurakunnan erilaisista osa-alueista ja pohdimme niissä olevia paradokseja. Pohdimme muun muassa kysymyksiä seurakunnan olemuksesta, tehtävästä, jäsenyydestä, johtamisesta ja ajankohtaisuudesta: Onko seurakunta jumalallinen ja hallitsematon organismi vai inhimillinen ja hallittu järjestelmä ja organisaatio? Pitäisikö seurakunnan olla kansan suosiossa vai rohkeasti omituinen? Onko seurakunnan tehtävänä huolehtia omista vai etsiä kadonneita? Pitääkö seurakunnan osoittaa sen ulkopuolella oleville ihmisille armoa ja ehdotonta suvaitsevaisuutta vai pitäisikö sen heti kättelyssä kertoa totuudesta ja toimia kasvattajana? Pitäisikö seurakunnan jäsenyyden ehtona asettaa pyhyyttä ja moraaleja standardeja vai pitäisikö ottaa jäseneksi kaikki halukkaat ja kasvaa yhdessä? Haastetaanko ihmisiä Herran pelkoon vai lohdutetaanko heitä Herran läheisyydellä ja armolla? Järjestetäänkö ja suunnitellaanko seurakunnan kokouksia tarkasti vai annetaanko vapautta, väljyyttä ja Pyhän Hengen liikkumisvaraa? Pitäisikö seurakunnassa olla vahva ja aikaansaava johtaja vai pitäisikö antaa tilaa keskustelevalle ja demokraattiselle konsensukselle? Pitäydytäänkö koeteltuihin ja toimiviin perinteisiin ja tapoihin vai lähdetäänkö muutokseen ja uudistukseen? Pitäisikö seurakunnan ottaa enemmän riskejä tietämättä tuloksista vai pitäisikö vastuullisesti pelata varman päällä?

Kirjoittajana Janis Cukurs, Suomen teologisen opiston opettaja