Johtajuus 2/9 - Johtajan perhesuhteet puntarissa

26.1.2011


Tommi Karjalainen

 

Suomen teologisen opiston artikkeleissa Suomen Viikkolehdessä kevään ajan käsitellään vanhimmiston jäsenten edellytyksiä ja tehtäviä. Edellisessä teologisen opiston artikkelissa (SVL 2/2011) kysyttiin, voisiko ajatusta vanhimmista laajentaa koskemaan johtajuutta seurakunnassa yleisesti. Tämä ei olisi ainakaan mitenkään ristiriidassa Raamatussa esiintyvien edellytyksiä käsittelevien listojen suhteen (1. Tim. 3 ja Tit. 1).

Osallistuin joitakin vuosia seminaariin, jossa kysyttiin millainen on hengellinen johtaja. Luennoitsija kirjasi ryhmätyön tuloksia fläppitaululle ja paperi täyttyi monenlaisista ajatuksista. Yhden ryhmän vastaus hiljensi salin yksinkertaisuudellaan: ”Hengellinen johtaja on esimerkillinen kristitty.” Listoissa esiintyvät vaatimukset saattavat vaikuttaa aika kovilta. Eihän Raamattu esitä erilaisia vaatimuksia johtajille kuin ”tavallisille” seurakuntalaisille?

Yhden puolison aviopuoliso

Mitä Paavalin tekstit sanovat perheestä hengellisen johtajan edellytyksenä (1. Tim. 3:2, 5-6, 12; Tit. 1:6)? Oheinen kuva pyrkii selventämään kirjaimellisen tulkinnan ongelmaa: hengellisen johtajan tulee olla a. mies, b. naimisissa, c. vain yhden naisen kanssa naimisissa, d. hänellä tulee olla useita lapsia, e. joiden kaikkien pitää olla uskossa ja hyvätapaisia. Väärä vastaus yhdenkin kysymyksen kohdalla tekee henkilöstä kelvottoman palvelemaan seurakuntaa johtajana.

Teksti jättää muutamia kysymyksiä auki: Täytyykö vaimon olla uskossa ja pitääkö hänen myös olla hyvätapainen? Entä avioliitto – pitääkö puolisoiden tulla toimeen keskenään tai asua saman katon alla? Vaikka tämä saattaa vaikuttaa saivartelulta, tarkoitus on kuitenkin korostaa, että Paavali korostaa periaatetta ja luonnetta, ei yksiselitteisiä sääntöjä ja vaatimuksia.

Mitä tällä tarkoitetaan? ”Yhden vaimon mies” on idiomi, antiikin kreikan ilmaus, joka voitaisiin suomentaa selkeämmin: ”Uskollinen mahdollisessa parisuhteessaan”. Paavali toistaa Vanhan testamentin sanan, ”Älä tee huorin”, tavalla joka istuu kreikkalaiseen maailmaan. Näin ollen hän torjuu ilmeisesti yleisestikin hyväksytyt suhteet avioliiton puolella ja moniavioisuuden.

Paavali tarkoittaa, että jos johtajuuteen pyrkivä henkilö on naimisissa, hänen tulee olla aviosuhteessaan uskolliseksi ja seksuaalisesti muutoinkin moraaliseksi todettu henkilö. Mikäli hän ei ole naimisissa, samat periaatteet pätevät. Eivätkä nämä periaatteet koskeneet pelkästään johtajuuteen pyrkiviä, vaan jokaista uskovaa.

Todellinen johtajuustesti

Paavali ei siis edellytä, saman periaatteen mukaan, että seurakunnan johtajilla olisi lapsia. Entä miten on heidän uskonsa ja käytöksensä laita? Voiko toisten toiminta todella nousta esteeksi jonkun asemalle (tai tehtävälle) seurakunnan johtajuudessa?

Paavali ei tarkoita kaikkia lapsia, vaan rajaa sen koskemaan yhä kotona asuvia lapsia, joihin vanhemmilla on erilainen auktoriteetti kuin jo aikuisiin lapsiin. Erityisesti Timoteukselle kirjoitettu teksti, joka puhuu kodista ja sen hallitsemisesta (1. Tim. 3:4, 5; RK33/38 perhe), todistaa tästä. Samoin Paavalin käyttämä sana ”hallita” samoissa jakeissa tekee vaikeaksi ajatella, että se koskisi seurakunnan johtajan suhdetta aikuisiin lapsiinsa. Mutta voiko vanhempi hallita alaikäistäkään lastaan siten, että on vanhemman vika, jos lapsi ei sisäistä uskoa Jumalaan? Vai onko kyse silloin siitä, että lasta ei ole tarpeeksi alistettu vanhempien auktoriteetin alle?

Seurakuntaan tullessaan johtajuutta tavoitteleva henkilö osaa toivotella ”rauhaa” oikeille ihmisille, laittaa puvun ja lankata kengät ehtoolliskokoukseen. Hänen käytöksensä saattaa olla hyvin hallittua, mutta millainen hän on arkena, miten hän toimii silloin kun ei ole ulkopuolisia lähistöllä?

Ehkä hän ei osallistu lasten kasvatukseen lainkaan, vaan se on puolison tehtävä? Ehkä hän ei näe vaivaa lastensa tukemisessa heidän hengellisen kasvunsa tiellä? Ehkä hän haluaa mieluummin hallita tai palvella? Tai ehkä hänen toimintansa niin seurakunnassa kuin kotona puhuu aidosta ihmisestä joka haluaa palvella seurakunnassa puhtain motiivein, ilman että tekisi sen perheensä kustannuksella.

Kaikkein tärkein oppimisen muoto on malli-oppiminen. Mitä lapsemme oppivat meiltä? Että kirkossa täytyy olla hiljaa ja vanhuksille pitää olla ystävällinen? Varmasti tärkeitä asioita. Mutta emme mekään, niin kutsutut hengelliset johtajat, ole täydellisiä. Ja että oikeastaan olemme täydellisen riippuvaisia armosta, joka ei perustu tekoihin tai käytökseen, vaan Jeesuksen Kristuksen työhön. Näkevätkö he sen?