Jumalan valtakunnan arvoperusta voidaan löytää Jeesuksen vastauksesta kysymykseen lain suurimmasta käskystä. Hän sanoi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Mt 22:37-39).

Vastauksellaan Jeesus liittyi Mooseksesta alkaneeseen Vanhan testamentin opetukseen. Ihminen on luotu ja tarkoitettu yhteyteen niin Jumalan kuin myös lähimmäistensä kanssa. Raamatun realistisuutta  osoittaa, ettei kumpaakaan yhteyden tasoa väitetäkään helposti toteutettaviksi. Syntiinlankeemuksen jälkeistä karua todellisuutta on, että juuri näiden tärkeimpien arvojen tilalle tulee kovin helposti muita, itsekkäitä ja omaa etua etsiviä pyrkimyksiä.

Jumala-suhde on Jeesuksen opetuksen mukaan suurin ja tärkein asia. Ja samaan hengenvetoon hän sanoo, että rakastava suhtautuminen lähimmäisiin on yhtä tärkeää. Me ihmiset valitsemme yleensäkin usein joko-tai -vaihtoehdon. Jotkut keskittyvät niin kokonaisvaltaisesti Jumala-suhteeseen, että lähimmäiset jäävät täysin vaille huomiota. (Kuitenkin näemme jo luomiskertomuksesta, ettei edes paratiisin ideaalisissa olosuhteissa ihmisen ollut hyvä olla yksin, vaikka ennen syntiinlankeemusta hänen suhteensa Jumalaan oli täysin särötön.) Toiset taas ovat hyvin lähimmäiskeskeisiä, mutta jos Jumala ei saa olla elämän keskipisteenä, silloin paraskin inhimillinen toiminta on suurinta syntiä, niin kuin Martti Luther opetti.

Jeesuksessa Jumalan valtakunta murtautui meidän ihmisten maailmaan, joka itse asiassa oli koko ajan ollut Jumalan maailma. Jeesuksen opetus ja toiminta osoittivat kerta toisensa jälkeen, että Jumalan valtakunnan arvot ja tärkeysjärjestys ovat monin tavoin erilaiset kuin maallisten valtakuntien. Jeesus sanoi Pilatukselle suoraan: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta." (Jh 18:36). Sitä osoitti erityisen selvästi hänen ratsastamisensa aasilla palmusunnuntaina Jerusalemiin. Kunnian kuningas otti orjan muodon, niin kuin Paavali kirjoittaa (Fil 2:7) ja palveli opetuslapsiaankin loppuun saakka.

Jeesus hämmästytti ja yllätti usein arvoillaan paitsi vastustajansa myös seuraajansa. Tätä kuvaa hyvin evankeliumin kertomus Jeesuksesta siunaamassa lapsia (Mt 19:13-15). Juutalaisuudessa lapsia kyllä pidettiin Harran lahjoina, mutta opetuslasten mielestä lapset olivat lähinnä häiriötekijä Jeesuksen toiminnan kannalta. Muutoinkin Jeesus huomasi ja usein hakeutui yhteyteen juuri niiden kanssa, joita hänen aikansa merkkihenkilöt ja myös hengelliset johtajat välttelivät. Tällaisia ryhmiä olivat lasten lisäksi naiset, vierasmaalaiset, sairaat, publikaanit ja julkisyntiset. Evankeliumeista ilmeneekin, että Jeesusta syytettiin syntisten ystäväksi. Hän itse piti sitä varmaan kunnianimenä.

Erityisesti sairaiden parantaminen ja jopa kuolleiden herättäminen ilmensivät Jumalan valtakunnan voittavaa voimaa, jonka huipentuma oli Jeesuksen ylösnousemus. Synnin ja kuoleman valta murtui. Sairaiden parantamisen Jeesus antoi myös seuraajiensa tehtäväksi. Siinäpä haaste!

Jeesuksen suhtautumisesta sairauteen voimme oppia ainakin pari asiaa. Kertomus sokeana syntyneen parantamisesta osoittaa, ettei sairaus sinänsä ole synnin seurausta. Verenvuotoa sairastaneen naisen parantumisessa ei ollut tärkeää vain fyysisestä vaivasta vapautuminen, vaan myös sisäinen parantuminen sosiaalisesta paineesta ja häpeästä, jonka sairaus oli aiheuttanut.

Jumalan valtakunnan arvot haastavat edelleen elämään keskipisteenä Jumala - ja lähimmäiset!

Ilmo Mantere

Artikkeli on julkaistu Suomen Viikkolehden numerossa 15/2010.

Kuva: 13dede/sxc.hu